Helka täytti 40 vuotta

Yrjö Larmolan puhe 26.5. 2004  Jugend-sali

Arvoisat HELKAn aktivistit, hyvät naiset ja herrat

Neljäkymmentä vuotta sitten Suomen Kotiseutuliiton nuori toiminnanjohtaja, yliopiston-opiskelija vielä, sai puhelinsoiton. Äänessä oli Itä-Helsingin kansalaisopiston rehtori Matti Kailari, joka kertoi, että oli perustettu Helsingin Kaupunginosayhdistysten Liitto. Perustaja-seurat, Founding Fathers and Mothers, olivat Katajanokan, Lauttasaaren, Pajamäen ja Roihuvuoren yhdistykset, siis lupaavasti kaupungin eri ilmansuunnat. Eikä aikaakaan, kun Kailari ja hänen työtoverinsa Viljo Pällo tulivat näyttäytymään Kotiseutuliiton toimistoon. Kun HELKA vuotta myöhemmin tuli liiton jäseneksi, se edusti jo viittätoista kaupunginosa-yhdistystä ja painoarvollaan sai paikan liiton hallituksesta.

HELKAn tulo Kotiseutuliittoon edusti selvästi uutta aikaa. Kotiseutuliiton johdossa olivat silloin vielä samat kulttuurivaikuttajat, jotka olivat liiton perustaneet kohta sodan jälkeen, kansallisten arvojen puolustuksen kokoamiseksi rikkirevityssä isänmaassa. Johtajia olivat ennen muita professori Esko Aaltonen, Gummerus-kustannusyhtiön ja Forssan lehden nokkamies; akateemikko Kustaa Vilkuna, presidentti Kekkosen harmaa eminenssi; tohtori, myöhempi professori Reino Kalliola, valtion luonnonsuojelunvalvoja, joka tiedemiehenäkin oli kultivoitunut taiteilija sekä sanan että kameran käyttäjänä; professori, sittemmin akateemikko Eino Jutikkala, joka nyt on valpas 97-vuotias aktiivinen kirjoittaja. Sivumennen sanoen: Silloinen nuori toiminnanjohtaja on vasta myöhemmin tajunnut, mikä onni ja etuoikeus hänellä oli saada työskennellä Suomen tuon ajan eräiden etevimpien henkien alaisena. Kotiseutuliiton yhteistyökumppanin Kalevalaseuran puolelta joukkoon liittyivät muun muassa professori, sittemmin akateemikko Matti Kuusi ja kansanmusiikin dosentti, sittemmin professori Erkki Ala-Könni.

HELKA toi siis tullessaan uuden ajan Kotiseutuliittoon. Kotiseutuliiton perusta ja ilmiasu oli vielä vahvasti agraarinen. Esko Aaltonen oli väitellyt Lounais-Suomen yhteismyllyistä ja tunnettiin yhä Mylly-Eskona; Jutikkala ja Vilkuna olivat leimallisesti talonpojan historioitsijoita, Kalliola luonnon ja maalaisen kulttuurimaiseman kuvaaja, Ala-Könni perinnemusiikin spesialisti, ja Matti Kuusen tuotannosta kuvastuu selvästi urbanismin, etenkin Helsingin, vieroksunta. Helsingin yliopistonkin hän puolitosissaan kotiseutupäivien juhlapuheessaan ehdotti siirrettäväksi Punkaharjulle. Kustaa Vilkuna merkitsi aina kotipaikakseen Kulosaaren, ei Helsinkiä.

Kotiseutuliike kaikkiaan oli myös traditiosidonnainen. Yhteiskunnallinen kritiikki oli vierasta; oltiinhan Vilkunan kautta valtiovallan taloudellisessa suojeluksessa. Kuusi ja Kalliola kuitenkin virittivät valtakunnallisen maisemansuojelukampanjan, ensimmäisen laatuaan. Kampanja oli näkyvä ja sen sävy oli rakentava: Puhuttiin maiseman kauneudesta, viihtyisyydestä, arvoista, ei niinkään luonnon raiskaamisesta ja saastasta. Kuvaan kuuluu, että silloiset radikaalit pilkkasivat kampanjaa tuohikulttuurin puolustuksena. Eivät yksin poliittiset radikaalit: Muuan nuoren arkkitehtipolven nokkamiehiä, unohtukoon hänen nimensä ikuisiksi ajoiksi, ehdotti Pohjois-Esplanadin purkamista nuorten arkkitehtien kokeilukentäksi, arvottomia kertaustyylejä kun sen talot nyt kaikkiaan edustavat.

Tuskin olen väärässä, kun väitän, että HELKAn mukana laajeni kotiseutuliikkeen piirissä ajatus, että myös rakennettu kaupunkimaisema on maisemaa, ja että siihen voidaan vaikuttaa, että kaikkea ei pidä ottaa kuntaesivallan ja grynderien ylhäältä antamana. Tosin kaupungin nurmikot olivat 1960-luvun alussa vielä kieltotauluin ja viitteellisin rautalanka-aidoin suojatut kaupunkilaisten askelilta, tosin puistojen virallinen suojeluloitsu päättyi tunnusomaisiin säkeisiin: ”Älä tahraa, mik on somaa, varo, suojaa toisen omaa” – maa-pohja ja kaupunkimiljöö siis kuuluivat toiselle, kaupunkiesivallalle, eivät kaupunkilaisille. Totta on, että kaupunkilaisten kasvattaminen kohtelemaan elinympäristöään niin kuin omaansa, siis huolellisesti ja kunnioittavasti, on pitkä ja kivulias urakka ja kaukana päätöksestään, mutta ainakaan ei ympäristökasvatus voi onnistua, ellei ihmisille anneta vapautta ja siihen liittyvää vastuuta.

Esivallan ote on lientynyt. Rautalanka-aidat ovat kadonneet, ojentavat kieltotaulut vaihtuneet myönteisiin, leikillisen sävyisiin, kadulla saa nyt esiintyä, kunhan ei häiritse liikennettä, saa piirtää katuun, kunhan käyttää vesiliukoisia värejä, ja saa soittaa, kunhan ei käytä vahvistimia – ne vaativat vielä luvan. Olen joskus väittänyt, että 90-luvun alun lämpimät kesät opettivat helsinkiläiset ottamaan yhteiset alueet haltuunsa, flaneeraamaan ja pysähtymään, kun tämän tuulisen kaupungin väki ennen oli aina tiukasti matkalla jostakin jonnekin. Mutta enemmänkin kuin sääonni on asiaan vaikuttanut se ympäristö- ja sosiaalikasvatus, huomaamisen opettaminen, jota koulut ja eri yhteisöt, näkyvästi kaupunginosa-yhdistykset, ovat viime vuosikymmeninä harjoittaneet.

Rakentavan yhteistyön traditio on HELKAn toimintalinjana säilynyt. Meillä on kokemusta hyökkäävästi toimivista asukas- ja vuokralaisyhdistyksistä, mutta siihen kuoroon en ole huomannut HELKAn enkä sen jäsenyhdistysten koskaan liittyneen. Kaupungin viran-omaisiin on otettu kosketusta, kun aihetta on ollut, ja lähestytty perustellulla asia-argumentaatiolla. HELKA on vaikuttanut myös kiittämällä, antamalla tunnustusta niille viran-omaisille, jotka ovat kyenneet joustamaan byrokraattisuudestaan.

Tietoverkkoon perustuvat Kotikatu- ja Nettimaunula-projektit ovat olleet ohjaamassa kaupunkilaista yhteistoimintaa uusille urille ja palvelleet mallina muillekin. HELKA on etsinyt mielekästä merkitystä kaupunkipolitiikan käsitteelle, joka vielä hakee sisältöään. Tämä keskustelu on tärkeätä ja ajankohtaista juuri nyt, kun valtiovalta budjettipolitiikallaan pyrkii tyhjentämään kunnallisen itsehallinnon pelkäksi muodoksi.

Luulenpa, että monet yksittäiset kaupunginosayhdistykset ovat HELKAn toimista saaneet ilmaa siipiensä alle ja suorastaan löytäneet uusia perusteita jatkaa olemassaoloaan.

Kuukausi sitten HELKAn puheenjohtaja Aija Staffans esitteli Suomen Kotiseutuliiton aluejärjestöseminaarissa HELKAn keskeisiä tehtäviä. Niitä ovat hänen mukaansa toimiminen asukkaiden lenkkinä hallinnon ja poliitikkojen suuntaan; aloitteet ja lausunnot; informaatiopalvelu; kotisivutuki; yhdistysten vuorovaikutus; hyvien käytäntöjen levittäminen; uusien toimijoiden kouluttaminen; olo viestintäkanavana julkisuuteen. Kaikki sävyltään ja sisällöltään myönteisiä asioita. Hyvä niin, suorastaan erinomaista.

Mutta. Kaksi vuosikymmentä sitten eräässä kongressissa Brightonissa Englannissa havahduin kuuntelemaan tarkemmin muuatta esitelmöitsijää. Hän varoitti aatteellisia järjestöjä siitä, että nämä antaisivat nauttimansa julkisen tuen liiaksi vaikuttaa toimintansa suuntaamiseen ja painopisteiden asettamiseen. Aatteellisen järjestön tehtävä yhteiskunnassa on innovaatioiden esiin tuominen ja painostusryhmänä toimiminen, hän sanoi.

Painostus saattaa sanana kuulostaa ikävältä, mutta painostaa voi monella tavalla. Epäkohdan hellittämätön esilläpito, kunnes korjaus on saatu aikaan, on sekin painostusta. Uhkailla ei tarvitse.

Kaupunkilaisten edunvalvontajärjestöille on kysyntää. Kolmekymmentäviisi vuotta kaupungin hallintoa sisältä käsin katseltuani haluan väittää, että samalla kun joustavuus yhtäällä on lisääntynyt ja hallintokunnat ovat määrätietoisesti kasvattaneet kosketus-pintaansa kaupunkiyleisöön, keskusjohtoisuus ja virkavaltaisuus toisaalla on kasvanut.

Kuusi-seitsemänkymmenlukujen taitteessa Helsingin kaupunginvaltuuston pöydällä oli monta hyvin isoa asiaa yhtaikaa: luotiin lasten päiväkotijärjestelmä, terveyskeskus-järjestelmä, peruskoulu ja kunnallinen lukio, metro, Malmi-Tapanila-Pukinmäki-Puistola-ohjelma, Haaga-Vantaa-ohjelma. Valtuustoryhmien asiainkäsittely oli yksityiskohtaista, kuultiin runsaasti kansalaislähetystöjä ja asiantuntijoita, kun yksi meni niin toinen tuli. Tänään valtuuston päätöksenteko on paljon yleisluonteisempaa; hallintokuntien virkamiesten läsnäolo valtuuston liepeillä sen kokoontuessa ei ole suotavaa, kuten ennen oli; kaupunginkanslia on monopolisoinut tämän yhteydenpidon; kaupunginhallitus kuuntelee paljon harvempia asiantuntijoita kuin ennen. Ulkopuolisia konsultteja, usein kaupan maailmasta tulevia ja julkisesta hallinnosta tietämättömiä, kyllä viljellään, opettamassa meitäkin, vanhoja virkamiehiä.

Valtuuston ja kaupunginhallituksen päätöksenteko tapahtuu kanslian virkamiesten valmistelun ja esittelyn varassa. Lautakunnissa ja virastoissa kehitellyt ehdotukset eivät tule edes kaupunginhallituksen tietoon, jos ne poikkeavat kanslian näkemyksistä. Ainoa lauta-kuntien ääni, jonka valtuusto saa kuuluvilleen, ovat valtuustoaloitteista annetut lausunnot. Onpa minulla kokemusta siitäkin,

että kanslia ylimielisesti palauttaa lautakunnan aloitteen, ”koska sitä ei ollut pyydetty” – vaikka lautakuntien tehtävänä johtosääntönsä mukaan nimen omaan on tehdä aloitteita alansa asioissa. Kansliasta satelee teoreettisensävyistä ohjeistusta asioissa, joissa ennen luotettiin kokeneen virastopäällikön ja hänen työtoveriensa arvostelukykyyn.

Poliittisten luottamuselinten jäsenten valppauteen vaikuttaa kunnallisvaalien nelivuotis-kierto. Ei ole väärin puhua kunnallisesta demokratiavajeesta ja sekretariaatin diktatuurista – tästä viimeksi mainitusta kommunisti-ideologi Rosa Luxemburg varoitti omaa liikettään vuosisata sitten. Millä menestyksellä, sen tiedämme.

Tähän tarvitaan kaupunginosayhdistyksiä. Teillä ei ole rasituksenanne ennakkoluuloa, että ajaisitte vain jonkin yhteiskunnallisen eturyhmän asioita. Teidän ei tarvitse hermostua kunnallisvaaleista. Nurkkakuntaisuuskin on teille oikeata ja sallittua. Teillä on oikeus puhutella kaupungin talousjohtoa ja muistuttaa siitä, mitä varten sekin on viime kädessä olemassa – kaupunkilaisten palvelemiseksi.

Nyt puhutaan Suur-Helsingistä jonkin Lontoon tapaan, ei vain Helsingin seudun ydinkunnat kattavasta kokonaisuudesta, vaan myös ympäröivät lähikunnat sisältävästä piiristä, lähestulkoon Helsingin koko työssäkäyntialueesta, ehkei nyt sentään Lohjaa ja Hämeenlinnaa myöten. Tämä pitäisi nyt hahmottaa ja tälle luoda rakenteita – vaikkei Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskuntakaan ole yli kolmessa vuosikymmenessä onnistunut kuin kahdessa asiassa, jätehuollossa ja joukkoliikenteessä, ja siitäkin paremmin vain jätehuollossa. Olisiko HELKAlla jokin suhde päivähelsinkiläisiin, niihin, jotka ansaitsevat leipänsä Helsingissä mutta maksavat veronsa ja nukkuvat yönsä muualla? Jossakin lähes jokaisella on kotinsa, mutta minun mielestäni voimme nyt puhua myös Suomen-sisäisestä kaksoiskansalaisuudesta.

Sanoja kotiseutu ja kotiseututyö on kaupunkilaisten järjestötyön yhteydessä joskus vierastettu. Mutta jos ihmisellä on koti, hänellä on myös kotiseutu. Olen otaksunut, että Helsinki on jo kauan ollut liian suuri kotiseuduksi ja arvellut, että ehkäpä kotiseutu on sellaisen alueen kokoinen, jonka kävelemällä jaksaa ympäri kiertää. Helsingin ja sen ympäristön kotiseuduilla joka tapauksessa on enemmän yhteistä asiaa ajettavana kuin on kiistakysymyksiä ja syytä mustasukkaisuuteen.

Haasteita riittää, vanhoja ja uusia. Kiitän HELKAA sen nelikymmenvuotisesta työstä kaupunkilaisten ja kaupungin hyväksi ja arvokkaasta, tervetulleesta yhteistyöstä meidän virkamiesten kanssa. Erikseen haluan kiittää täysinpalvelutta puheenjohtajaa Riitta Fabriciusta ja hänen hallitustaan sekä entistä toiminnanjohtajaa Ulla Saastamoista ja toivottaa onnea ja menestystä puheenjohtaja Aija Staffansille ja hänen hallitukselleen henkilökuntineen sekä HELKAn järjestökentän koko jäsenkunnalle. Niin kauan kuin se minulle vielä on luvallista, haluan lausua tässä tilaisuudessa Helsingin kaupungin tervehdyksen, ja kun tuo neljän vuosikymmenen takainen Suomen Kotiseutuliiton toiminnan-johtaja, minä siis, nyt olen mukana Kotiseutuliiton hallituksessa, saan lausua HELKAlle myös Suomen Kotiseutuliiton parhaat terveiset ja onnentoivotukset.