Helsingin Kaupunginosayhdistysten Liitto HELKA ry:n lausunto tonttitarjontatyöryhmän mietinnöstä:
Maankäyttö- ja rakennuslain henki
Ympäristöministeriön asettaman tonttitarjonnan edellytyksiä parantavan työryhmän mietinnön perustelut ja tavoite ovat hyviä ja kannatettavia. Perusteluissa todettu tonttimaan hankkiminen ja ajoissa kaavoittaminen ovat keskeisiä tekijöitä pyrittäessä turvaamaan asuntorakentaminen. Ihmettelemmekin, miksi mietinnön johtopäätökset ja ehdotukset kohdistuvat aivan toisaalle, eli kansalaisten valitusoikeuksien supistamiseen. Työryhmän mietintö keskittyy tarkastelemaan kaavoitusprosessin loppupäätä, kun sen olisi pitänyt keskittyä tarkastelemaan kaavoitusprosessin alkupäätä. Ehdotus on fokusoitu ongelmaan nähden epäjohdonmukaisesti ja myös vastoin maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisessa aiemmin määriteltyjä tavoitteita.
Maankäyttö- ja rakennuslain tavoitteena on ollut laajapohjainen kaavoitusprosessi, jossa kansalaisten osallisuus on turvattu sekä vuorovaikutteisella valmistelulla että entisestään hieman laajennetulla valitusoikeudella. Nyt esitetyt muutosehdotukset menevät päinvastaiseen suuntaan. Onkin outoa, ettei mietinnössä ole ehdotusten vaikutuksia arvioitaessa nähty niillä olevan kaventavia vaikutuksia kansalaisten oikeusturvaan tai perustuslain tarkoittamiin elinympäristön kehittämistä koskeviin vaikutusmahdollisuuksiin. Mietinnön valmistelussa olisi pitänyt kuulla kansalaisia ja kansalaisjärjestöjen edustajia, asuinympäristöjensä todellisia asiantuntijoita, jotta siinä nyt korostuvaa hallinnollis-teknokraattista näkökulmaa olisi onnistuttu laajentamaan.
Valitusoikeuden rajoittaminen on tarkasteltavaan ongelmaan nähden kärpäsen ampumista tykillä. Ensinnäkin, tonttitarjontaongelmat keskittyvät pääkaupunkiseudulle ja muutamiin muihin kasvukeskusalueisiin, muualla Suomessa ongelmaa ei ole. Toiseksi, valituksia tehdään kaiken kaikkiaan varsin kohtuullisesti. Helsingissä, edustamamme kansalaisjärjestön alueella, valituskaavoja oli vain 7,2 prosenttia ja valitusten käsittelyajatkin ovat kohtuullisia. Tämän perusteella 92,8 prosenttia Helsingin kaavoista on sellaisia, ettei niistä valiteta ollenkaan. Lisäksi työryhmä esittää ns. kaksinkertaisen valitusoikeuden poistamista ilman, että on selvitetty, kuinka monta prosenttia vuosittain tehdyistä valituksista kuuluu tähän luokkaan. Tämä suhteellinen osuus on todennäköisimmin varsin marginaalinen.
V. 2000 voimaan tulleeseen maankäyttö- ja rakennuslakiin tehtiin joustava normistorakenne, jonka vuoksi kansalaisnäkökulmasta lain tulkinnat ja erityisesti kaavojen sisältövaatimusten sekä vuorovaikutusmenettelyjen minimitaso määräytyvät pitkän (jopa parinkymmenen vuoden mittaisen) ajanjakson kuluessa. Uudenlaiseen toimintakulttuuriin kannustavan lain sisäänajoaika on pitkä ja sen todelliset vaikutukset voidaan arvioida vasta vuosien kuluttua. Myös tästä näkökulmasta näin nopeasti tapahtuva suunnanmuutos lain henkeen on perusteeton.
Kaksinkertainen valittaminen osoitus epäonnistuneesta kaavajärjestelmästä
Merkittävin linjamuutos mietinnössä on ehdotus, jonka mukaan asemakaavasta ei saisi enää valittaa asiassa, joka on jo ratkaistu lainvoimaisessa yleiskaavassa (lain 188 pykälä, sen 6 momentti). Samalla logiikalla ehdotetaan rajattavaksi myös muutoksenhakua rakennusluparatkaisuissa. Ajatus kahteen kertaan valittamisesta on pikemminkin osoitus epäonnistuneesta kaavajärjestelmästä kuin kansalaisten kaavojen toteuttamista lykkäävästä mielenlaadusta.
Yleiskaavalla, asemakaavalla ja rakennusluvalla on kullakin oma tärkeä roolinsa maankäytön suunnittelussa ja rakentamisen ohjauksessa. Jos niistä valittaminen koetaan samasta asiasta valittamisena, on kaavojen roolia ja tavoitteita sekä asiakirjojen sisältöä arvioitava uudelleen ja tarkennettava. Yleiskaavalla ratkaistaan elinympäristön laatua määrittelemällä kehityssuuntia, yhdyskuntarakennetta ja eri toimintojen sijoittumista. Asemakaavalla ja rakennusluvilla on puolestaan keskeinen merkitys lähiympäristön laadullisena määrittelijänä ensin mainittu ohjaa ja rakennuslupa vasta lopulta toteuttaa. Kansalaisten näkökulmasta kaikki vaiheet ovat tärkeitä, mutta eri tavoin.
Nykyisen moniportaisen kaavajärjestelmän kirkastaminen olisi kaikkien toimijoiden näkökulmasta erittäin suotavaa. Tämä oli maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisen yksi tavoite, joka ilmeisesti jäi toteutumatta, jos samasta asiasta valittaminen on ongelma. Järjestelmän suoraviivaistaminen valitusoikeutta rajaamalla on oireiden hoitoa syitä pohtimatta.
Näistä syistä Helka vastustaa työryhmän ehdotuksia, jotka koskevat kansalaisten valitusoikeuden rajoittamista. Helka ei myöskään kannata ehdotettua muutosta, joka rajoittaisi entisestään kansalaisten oikeutta pyytää viranomaisneuvottelua tapauksissa, joissa kaavoituksella kajotaan kansalaisten merkittäviksi kokemiin kulttuuriympäristöihin (MRL:n 66 pykälään ehdotettu muutos, jossa kulttuuriympäristöjä määrittävä merkittävä korvattaisiin sanaparilla erityisen merkittävä).
Painopiste viranomaisten ja asukkaiden yhteistyön kehittämiseen
Asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia oman elinympäristönsä kehittämisessä tulee ennemminkin lisätä. Asuntorakentamisen osalta Helsingin, Vantaan ja Espoon prosenttiluvut viittaavat siihen, että tehtyjen valitusten painopiste on ollut ns. täydennysrakentamiseen liittyvissä asemakaavoissa, jotka muuttavat kuntalaisten lähiympäristöä ja ovat kaavanvalmistelijoille vaativia tehtäviä. Suuremmissa kaupungeissa asemakaavamuutoksiin sisältyy monenlaisia mm. kaupunkiympäristöön ja julkiseen tilaan vaikuttavia seikkoja, joiden arviointiin asukkaiden tulisi päästä osallistumaan tasaveroisesti viranomaisen rinnalla.
Työryhmän mietinnössä ei ole selvitetty, minkälaisista asioista on valitettu tai mitä kuntalaisten ja kaavoittajien väliset konfliktit ovat koskeneet. Missä määrin valituksiin on johtanut esim. kaavoittajan haluttomuus ottaa huomioon kuntalaisten näkökantoja? Asukkaat tulevat jatkossakin valittamaan, ellei heidän edustamiaan kantoja oteta riittävästi huomioon suunnitteluprosesseissa.
Ei siis riitä, että vain viranomaisyhteistyötä kehitetään. Paikallisdemokratian toteutuminen edellyttää erityisesti viranomaisten ja asukkaiden yhteistyön edellytysten kehittämistä. Jos valittamista haluttaisiin vähentää, olisi tehokkaampaa suunnata lain ohjaavaa vaikutusta erityisesti siihen, miten suunnittelun vuorovaikutteisuus prosessin alkupäässä pääsisi toteutumaan paremmin.
Paikallisuus turvattava keskittyvässä hallinnossa
Työryhmän tarjoamat muutokset maankäyttö- ja rakennuslakiin eivät Helkan mielestä ole tontti- ja asuntotarjontaa oleellisesti lisääviä keinoja, vaan niillä saadaan aikaan korkeintaan marginaalisia vaikutuksia. Sen sijaan niissä voidaan nähdä asukkaiden ja demokratian toteutumisen kannalta varsin kielteisiä seurannaisvaikutuksia. Ne liittyvät oleellisesti myös meneillään olevaan valtakunnalliseen kunta- ja palvelurakenneuudistukseen. Siinä on nähtävissä tendenssi strategisen (mm. maankäyttöön ja kaavoitukseen liittyvän) päätöksenteon siirtymisestä yhä korkeammille hallinnon tasoille, kun kuntia yhdistetään suuremmiksi yksiköiksi.
Erityisesti Helsinki ja pääkaupunkiseutu ovat jo nyt kaavoituksen ja kaupunkisuunnittelun kannalta niin isoja yksiköitä, että ainoa keino joka nykyisin takaa edes jollain tavalla alueellisen asukasmielipiteen kuulemisen, on maankäyttö- ja rakennuslaissa määritelty vuorovaikutusmenettely. Jos asukkaiden valitusmahdollisuuksia entisestään kavennettaisiin, vietäisiin viimeinenkin mahdollisuus tuoda paikallistason mielipiteitä päättäjien ja suunnittelukoneiston tietoisuuteen. Asukkaiden mahdollisuus osallistua itseään ja lähimpiä ympäristöjään koskevaan päätöksentekoon karkaisi yhä kauemmas ja jo nyt koettu demoratiavaje syvenisi entisestään.
Helsingissä, 10.4.2006
Aija Staffans Pirjo Tulikukka
puheenjohtaja toiminnanjohtaja