Ylipormestari Jussi Pajunen osallistui Karhusaaren kevyen liikenteen väylän avajaisiin 6.4.2011.
Ylipormestari leikkasi pyörätien yli viritetyn sinisen nauhan yhdessä Karhusaari-seuran puheenjohtajan Sirpa Norvion kanssa.
Avajaiset jatkuivat kahvitilaisuudella Kuntokallion ruokasalissa, jossa Tapani Sihvola kertoi Karhusaaresta:
Historian siipien havinaa
Kaupunkisuunnitteluviraston julkaisu Lounais-Sipoosta Helsinkiä – maaseudusta kaupunkia, Sosiokulttuurinen selvitys liitosalueesta: "1970-luvulla Karhusaareen tuli myös kesäasukkaita, mutta vasta 1990-luvun puolivälissä alue tuli laajemmin käyttöön, kun Östersundomin kartanon maita lohkottiin pientalotonteiksi ja myytiin. Ensimmäisiä asukkaita Karhusaaressa oli Winbergin perhe, joka osti 1994 nykyisen piensatama-alueen ja perusti sinne kyläkaupan."
Varmuudella tiedetään, että 6000 eaa karhusaaren korkein huippu Kasaberget oli vain salakari, sillä merenpinta on tuolloin ollut n. 40 m. nykyisen korkeuskäyrän paikkeilla. (Maannousu on nykyään n. 25 cm /100v, jääkauden jälkeen vauhti oli noin 10x)
Vanhin tunnettu asutus ajoittunee 3500 – 2000 vuoden päähän (1500 – 0 eaa), jolta ajalta on Korsnäsissa ja Storörenissä pronssikautisia hautaröykkiöitä, hiidenkiukaita. Onko tuo asutus yltänyt Karhusaaren puolelle sitä emme voi tietää.
Kirjoitetun historian ajalta Karhusaari on mainittu kuuluneen keskiajalla Viipurin linnalle, josta se oli maanvaihdon seurauksena 1500-luvulla siirtynyt Norkullan kartanon omistukseen. Tuolloin jo Östersundomilaisilla tiedettiin olleen niittyjä Karhusaaressa. Kalastusta ja hylkeenpyyntiä saaresta on harrastettu kauan siihen viittaavat monet paikannimet esim. Skutholmen ja Girsnäs. Kalastajatorppia on perustettu ainakin jo 1700-luvun puolivälissä. Keskiajalta 1700-luvulle Sipoon saariston kalastusoikeuksista käytiin kiistaa, jossa osapuolina olivat virolaiset, kruunu, kyläkunnat ja yksityiset maanomistajat. Karhusaaressa oli 1700- luvun lopussa kolme Östersundomin kartanon torppaa, Fiskars, Bergas ja Björnsö, niistä viimeksi mainittu jakautui jossain vaiheessa kahtia Björnsö Östra ja Björnsö Västra, mikä on enää jäljellä Fallströmin suvun omistuksessa nimellä Björntorp. 1850 luvun puolivälissä Sipoon saaristossa asui jo lähes 400 asukasta. Näihin aikoihin myös helsinkiläinen porvaristo ja sivistyneistö löysi Sipoon saariston mm. prof. Fredrik Cygnaeus hankki huvilan Mustan Hevosen saarelta. Hiukan myöhemmin 1879 Sakari Topelius osti Villa Björkuddenin Karhusaarta vastapäätä mantereen puolelta.
Karhusaareen huvila-asutus rantautui kuitenkin vasta 1920-luvulla ja laajeni voimakkaammin 1930-40 luvuilla ja ainakin 1940- ja 50 -luvuilla asukkaiden kesken on ollut vilkasta seuraelämää.
Maanviljelysneuvos Erik Borgström, nykyisen kartanonisännän Marcus Borgströmin isosetä suunnitteli huvilayhdyskunnan kiertävän saaren pohjois- ja itärantaa ja osin sijoittuvan Kutulökin rannoille saaren sisäosiinkin. Prof. Julius Holmberg on kirjoittanut muistelmissaan miten ” E.B. loi hyvät edellytykset järjestyneille oloille ja viihtyvyydelle niin Karhusaaressa kuin Korsnäsissäkin. Hän oli perusteellinen ja tarkka valitessaan huvilapalstan omistajia. Hänen poismenonsa jälkeen Karhusaaressa oli vastuuntuntoisia, kokeneita ja kunnollisia huvilanomistajia, jotka huolehtivat ja kehittivät huvilayhdyskuntaa niin että luonto ja viihtyvyys säilyivät.”
Huvila-asukkaiden yhteistoiminta tiivistyi 1940-luvun puolivälissä perustetun Karhusaaren sähkönjakeluyhtiön ympärille. Lisäksi kaikilla saaressa kesäänsä viettävillä oli jäsenyys Korsnäs Intresenter yhdistyksessä, joka ylläpiti Korsnäsin laituria. Yhteydenpitoa tukivat myös yhteiset tapaamiset Winbergin kauppalaivan (Mary ja sittemmin Christina) pysähtyessä Korsnäsin laituriin sekä Granön kaupalla käynnit. Sähköyhtiön samoin kuin Korsnäsin vuosikokoukset olivat sosiaalisia tapahtumia ja huvilanomistajat kokoontuivat myös epävirallisemmin rapujuhliin ja niiden valmistelupalavereihin sekä erilaisiin talkootapahtumiin.
Pysyvää asutustakin (Fallströmien Björntorpin ohella) tuli jo sotavuosien aikana liikemies Arvid Schüllerin ja taidemaalari Anitra Lucanderin muutettua yli 300 neliömetrin "hirsilinnaansa" (joka nykyisin toimii Kuntokallion kurssikeskuksen ravintolana). Schüllerin huvilalla pidettiin myös ensimmäiset koko saaren huvilayhdyskunnan yhteiset rapujuhlat elokuussa 1947 ”Valon juhlana” sähköistyksen kunnaiksi. Perinne jatkui runsaan kymmenen vuoden ajan.
1949 Schüllerin talo tuli huutokaupattavaksi ja Suomen naisten liikuntakasvatusliitto osti paikan ja rakennutti sinne 1952 valmistuneen Kisakallio-urheiluopiston. 1967 Kisakallio muutti Lohjalle ja Karhusaaren tilat siirtyivät Vanhusten Turvan omistukseen, joka perusti ensin Vanhusten virkistyskodin ja sen ylläpitäjäksi Kuntokallio-Säätiön. Vuonna 1971 laitos muuttui Kuntokallio-Opistoksi, vanhustyöhön erikoistuneeksi kansankorkeakouluksi ja 1985 Vanhustyön koulutus- ja tutkimuskeskukseksi. 1996 Kuntokallio-Säätiö möi kurssikeskustilat Vantaan seurakuntayhtymälle. Säätiö jatkaa toimintaansa Ikäinstituutti-nimellä Pasilassa.
Anitra Lucanderin ja Arvid Schüllerin 1940-luvun alussa valmistunut huvila, joka nykyisin toimii Kuntokallion kurssikeskuksen ruokalana, tulisi suojella kulttuurihistoriallisen arvonsa vuoksi. Onhan Lucander eräs viime vuosisadan merkittävimmistä taiteilijoistamme. Viime keväänä valmistunut Sanna Teittisen taidehistorian väitöskirja ”Kohti lyyristä abstraktismia – Anitra Lucanderin 1950-luvun modernismi” tarkastelee Lucanderia abstraktin taiteen uranuurtajana ja hänen vaikutustaan suomalaisen kuvataiteen tyylimurrokseen 1950-luvulla. Taiteellisen työn ohella hän on vaikuttanut Helsingin edustusilmeen muotoutumiseen valitsemalla kauppatorin rannan talojen värit.
Edelleen tulisi harkita koko Kuntokallion kurssikeskuksen tulevaisuutta, mikäli Vantaan seurakuntayhtymä joskus haluaa luopua kiinteistöstä. Kuntokallio-säätiön aikana kurssikeskuksessa järjestettiin 1976 – 1990 eläkeläisten kulttuuriviikkoja, joiden yhteydessä oli merkittäviä taidenäyttelyitä (mm. Eila Hiltusen töitä, joita ei ollut aiemmin muualla Suomessa nähty, sekä Ukri Merikannon, Martti Aihan, Rauni Liukon, Kimmo Pyykön, Olavi Lanun ja J.O. Mallanderin teoksia ja Taisto Ahtolan, Rafael Wardin, Henrik Tikkasen, Silja Rantasen, Anitra Lucanderin, Veikko Vionojan, Andreas Alarieston ja Alpo Jaakolan maalauksia). Viikkojen suojelijana oli tasavallan presidentti ja 1970-luvulla viikot olivat osa Helsingin juhlaviikkojen toimintaa (kaupunki mm. järjesti ilmaiskuljetuksen keskustasta Kuntokallioon). Mielestämme kulttuuriperinnettä tulisi elvyttää ja kurssikeskusta voisi kehittää monipuoliseksi taiteen ja kulttuurin kohtaamisforumiksi mm. koulutuksen, esittävän taiteen ja näyttelyiden toteutuspaikkana.
