 |
Venäläiset pitivät Konalaa yhtenä strategisena avainalueena ja toteuttivat sen vuoksi myös Konalassa ennen ensimmäistä maailmansotaa laatimiaan linnoitussuunnitelmia. Kouluneuvos Esko Toivonen selvittää kirjoituksessaan Miten Konala linnoitettiin linnoitussuunnitelmien historiallista taustaa. |
Edellisen kirjoituksen jatkoksi on lisätty Esko Toivosen täydentävä teksti Maalinnoitukset – merkittävää kulttuuriperintöä
Esko Toivonen
MITEN KONALA LINNOITETTIIN
Vanhat taisteluasemat kertovat
Julkaistu syyskuussa 1995 Konalan Sanomissa nro 3, Konalan nettisivuille siirto tekijän luvalla.
Jo Venäjän-Japanin sodan (1904-1905) jälkeen Suomi oli muuttunut sotilaspoliittisesti etäisestä selusta-alueesta uhanalaiseksi ja Pietarin turvallisuuden kannalta tärkeäksi suojavyöhykkeeksi.
Venäläiset pelkäsivät, että saksalaiset saattaisivat yrittää maihinnousua Suomenlahden pohjois- ja etelärannikolle. Maihinnousu Suomeen tuntui todennäköiseltä, koska täällä oli suhteellisen vähän venäläisiä joukko-osastoja.
Itävalta-Unkarin kruununperijä Frans Ferdinand ja hänen puolisonsa saapuivat 28.6.1914 Bosnian pääkaupunkiin Sarajevoon. Gavrilo Principin onnistui ampua pariskuntaan sarja kuolettavia laukauksia. Itävalta-Unkari halusi rangaista Serbiaa, kansallisen levottomuuden tyyssijaa. Tästä alkoi ensimmäinen maailmansota. Saksa julisti sodan Venäjälle, joka tuki Serbiaa. Euroopan valtiot yhtyivät sotaan ryhmittyen ympärysvaltioihin (Englanti, Ranska, Venäjä) ja keskusvaltioihin (Saksa, Itävalta-Unkari).
Venäläisten pelko saksalaisten hyökkäyksestä Suomen kautta Pietaria vastaan kasvoi. Saksassa taas arveltiin, että Venäjän läntisiltä reuna-alueilta voitaisiin vetää kansakuntia Saksan vaikutuspiiriin.
Venäläiset alkoivat voimaperäisesti toteuttaa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa laatimiaan linnoitussuunnitelmia. Pääpaino oli rannikkolinnakkeiden rakentamisessa erityisesti Porkkalanniemen tuntumassa sekä Viipurin-Koiviston suunnalla. Helsingin ja Viipurin ympärille rakennettiin kevyitä kenttälinnoituslaitteita tärkeimpien kulkuyhteyksien suojaksi. Aina Kokkolaan saakka ja jopa Ouluun rakennettiin linnoitusvyöhykkeitä, taisteluhautoja ja tykistöasemia tärkeitten liikennekohteiden suojaksi.
Kaikki Viaporia ympäröivät saaret piti linnoittaa ja kaupungin pohjoispuolelle oli rakennettava kolme linnoitusvyöhykettä, joista uloin ulottui Konalaan saakka. Läntisen ja pohjoisen maarintaman puolustuslohkon eteläreuna alkoi merestä Jorvin kohdalla ja jatkui Tapiolan – Otaniemen – Laajalahden – Leppävaaran – Konalan ja Kaarelan kautta Tuusulaan itärajana Vantaanjoki.
KONALAN LINNOITUKSET
Sota-arkiston kartoissa näkyvät Konalan varustukset ensimmäisen maailmansodan aikana. Venäläisten piirtämässä topografikartassa varustukset on sijoitettu maastoon.
Konala ja Leppävaara muodostavat kuuden tukikohdan kaistan (101, 102, 103, 104, 105 ja 106, osittain). Tukikohtien rajat eivät noudata nykyisiä kaupunginosien rajoja.
|
|
|
Pattereita Konalan tukikohdissa on kaksi. Patteri käsitti ilmeisesti kaksi tykkiä, mikä näkyy venäläisestä kartasta. Luolia on kaksi ja taisteluasemia on yleensä kaikkien korkeitten paikkojen rinteissä.
Monet taisteluasemat ovat jääneet rakennusten ja teitten alle. Muun muassa Konalan ala-asteen koulun paikalla sijaitsi suurehko taisteluasema.
Parhaiten säilyneitä taisteluasemia on nähtävissä Konalantien, Tähkätien ja Vuorikummuntien pään risteyskohdassa, mäellä, jossa sijaitsee Lillstun talo. Toinen vielä laajempi ja paremmassa kunnossa oleva taisteluasema sijaitsee Karhin päiväkodin takana Lehtimäen puiston alueella.
Karttaan on merkitty myös luolia, jotka mahdollisesti on suunniteltu ammus- ja asevarastoiksi.
Lisäksi alueella on ollut miehistö- ja varastokasematteja, parakkeja, teitä, kenttäratoja ja muita laitteita.
SAKSALAISILLA TARKAT TIEDOT
Sota-arkistossa olevat Saksan armeijan Berliinissä olleen päämajan kartat ja muut tiedot osoittavat saksalaisilla olleen samanaikaisesti jopa venäläisiä paremmat kartat ja vahvuusluettelot.
Saksalaisten karttoihin oli merkitty koko maasta kaikki paikkakunnat, joissa oli puolustuslaitteita, niiden sijainti, miehistön vahvuus ja aseistus.
Esimerkkinä saksalaisten tietojen tarkkuudesta sota-arkistosta löytynyt piirros taisteluhaudan poikkileikkauksesta.
Suojahaudat muodostivat Verbindungsgräbenin, yhdyskäytävän.
VAIKUTUS KONALAAN
Konala joutui monenlaisen myllerryksen kohteeksi. Kukkuloilta raivattiin metsää ja niihin kaivettiin taisteluasemia. Kun samanaikaisesti Konalan läpi rakennettiin kapearaiteinen rautatie, jolla kuljetettiin Konalasta ja lähialueelta hakattua puutavaraa vietäväksi merilinnoitustyömaalle ja Pietariin, Konalan metsät hakattiin puhtaaksi.
Alueelle majoitettiin runsaasti kaukaa Venäjältä, jopa Kiinasta ja Mongoliasta saatuja vankeja rakentamaan linnoituslaitteita ja rautateitä ja tekemään muita töitä. Kerrotaan nykyisen Marttaksen tilan mailla olleesta tuhannen miehen leiristä, joka muistutti telttakaupunkia. Osa miehistä asui maakuopissa ja mäenrinteisiin rakennetuissa kuopissa.
Venäläiset upseerit ja sotilaat asuivat paremmissa asunnoissa, upseerit yleensä taloissa, sotilaat hylätyissä mökeissä muun muassa Bertaksen ja Skyttaksen tiloilla.
Vierastyövoima ei kestänyt Suomen pakkasia. Pian oli paikkakuntalaisten lähetettävä linnoitustyömaalle miehiä ja hevosia.
Konalalaiset hyötyivät aluksi linnoitustyömaasta ja metsän myynnistä. He saivat maksun luovuttamastaan ruoasta, asunnoista ja arvopuista. Vähitellen maksut lakkasivat ja konalalaiset joutuivat itse rakennustöihin ja kuljettamaan puutavaraa. Metsän hakkuujätteitäkään he eivät saaneet korjata.
MIKÄ OLI LOPPUTULOS
Saksalaiset eivät hyökänneet Suomen kautta Pietariin eivätkä yrittäneet vallata Suomea, joten linnoituksia ei ensimmäisen maailmansodan aikana käytetty. Tykit siirrettiin varastoon.
Myöskään vapaussodan aikana linnoituksia ei käytetty. Saksalainen joukko-osasto oli kyllä noussut maihin jossain Jorvin tienoilla ja eteni Leppävaaran suunnassa Pitäjänmäen ohi kohti Ilmalaa, mutta silloinkaan linnoituslaitteita ei käytetty venäläisten poistuttua jo aikaisemmin asemista.
Toisen maailmansodan aikana taisteluhaudat olisivat olleet käytettävissä, mikäli ilmantorjunta olisi niitä tarvinnut ja jos maihinnousu-uhka olisi tullut todelliseksi.
TULEVA KÄYTTÖ
Taisteluasemilla on sen verran historiallista arvoa, että pari niistä kannattaisi kunnostaa ja säilyttää tuleville sukupolville muistoksi ajasta, jolloin Suomi oli suurvaltapolitiikan pelinappulana, suurvaltapolitiikan, joka ulotti vaikutuksensa Konalaan asti.
Esko Toivonen
Vanhoista taisteluasemista kerrottiin Konalan Sanomien numerossa 3/1995 artikkelissa Miten Konala linnoitettiin. Kouluneuvos Esko Toivonen täydentää Konalan Sanomien numerossa 1/1997 maalinnoituksia koskevia tietoja. Teksti siirretty kirjoittajan luvalla.
MAALINNOITUKSET – MERKITTÄVÄÄ KULTTUURIPERINTÖÄ
Ensimmäisen maailmansodan aikaiset maalinnoitukset ovat Konalassakin osa merkittävää kulttuuriperintöä, joka on vaarassa tuhoutua lopullisesti. Linnoitusten kunnostaminen ja hoito olisi saatava nopeasti alulle. Eikä tyhjästä tarvitse aloittaa: kaupungin rakennusvirasto on inventoinut maalinnoitusten kohteet, tehnyt niistä tarkat kartat ja kuvannut laitteistot ja aseet. (Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisuja 1996:3, Sirkku Laine ja saman viraston Hoito-ohje 1996:4). Seuraava teksti, joka perustuu näihin kahteen julkaisuun, kuvaa jo tehtyä työtä.
Muinaismuistoja
Maalinnoitukset on katsottu vuodesta 1971 lähtien kiinteiksi muinaismuistoiksi ja siten muinaismuistolain suojaamiksi. Valitettavan paljon niistä on Konalassakin jäänyt rakennusten ja teiden alle ja jopa viranomaisten tuhoamiksi.
Hoito
Linnoituslaitteisiin kohdistuvien toimenpiteiden tarkoituksena on kohteen hoitaminen, rakenteiden suojelu sekä niiden kunnostaminen osaksi rakennettua kulttuuriympäristöä. Pääsääntöisesti rakenteet saavat olla sellaisina kuin ne historian jäljiltä ovat.
Hoidossa etusijalla on ympäristön hoito, raivaaminen ja siivoaminen. Tavoitteena on linnoituslaitteiden saaminen esille ja mahdollisesti myös maaston muodon paljastaminen. Rakenteita uhkaava ja vahingoittava kasvillisuus poistetaan. Rakenteiden käsittelyyn on ryhdyttävä, jos niiden säilyttäminen ja turvallisuusnäkökohdat sitä vaativat. Jos rakenteet sijaitsevat puistoalueella, joudutaan tarpeen mukaan rakentamaan käytäviä ja siltoja sekä varustamaan kohteet opastauluin, penkein ja roskakorein.
Mahdollisuuksien mukaan linnoituslaitteiden hoidossa pyritään yhdistämään niin museaaliset kuin luonnontieteelliset ja maisemalliset näkökohdat.
Pietarin suojeleminen
Venäläiset linnoittivat Suomenlahtea ja sen saaria pääkaupunkinsa Pietarin suojaamiseksi. Myös Helsinki ympäröitiin maa- ja merilinnoituksilla. Maalinnoituksia rakennettiin vuosina 1914 – 16. Osa linnoituksista jäi keskeneräiseksi. Niitä ei käytetty koskaan alkuperäiseen tarkoitukseensa, sillä venäläiset vetäytyivät tehdyn sopimuksen mukaisesti Helsingistä saksalaisten lähestyessä kaupunkia keväällä 1918. Punaisten joukko-osastojen ja saksalaisten välillä käytiin kuitenkin lyhyitä, kiivaitakin taisteluja Leppävaarassa, Reijolassa ja Ilmalan ja Pasilan maastossa. Joitakin luolia kunnostettiin myöhemmin toisen maailmansodan edellä ammusvarastoiksi ja asevarastoiksi. Sotien jälkeen osa luolista on edelleen käytössä varastoina ja väestönsuojina.
Kenttälinnoitukset
Kenttälinnoituksiin kuului kivestä rakennettuja ja maa-aineksilla tuettuja valleja, tykkipattereita, ammusvarastoja sekä linnoituslaitteita yhdistäviä kivettyjä tykkiteitä.
Kestolinnoitteet rakennettiin hajautetusti maastoa hallitseville kukkuloille. Etulinjaan sijoitettiin taisteluhaudat, tulipesäkkeet ja sirpalesuojat, yhdyshautoja myöten liikuttiin taempana oleviin ammusvarastoihin ja miehistösuojiin. Puolustuslinjan takana sijaitsivat tykkipatterit. Osa linnoituslaitteista kaivettiin maahan, osa louhittiin kallioon. Rakenteet valettiin betonista, muurattiin kivestä tai tehtiin hirrestä. Eri linnoituslaitteita yhdistämään rakennettiin kivettyjä yhdysteitä.
Taisteluasemien etulinjaan sijoitettiin taisteluhaudat, tulipesäkkeet ja miehistösuojat. Yhdyshaudat yhdistivät ne taempana oleviin pomminkestäviin suojahuoneisiin ja ammusvarastoihin. Asemat sijoitettiin maastoa hallitseviin paikkoihin ja niiden edestä kaadettiin metsää noin tuhannen askeleen päästä asemista katsottuna, vaikka tykin kannalta olisi pitänyt kaataa tykin kantaman verran (kuuden tuuman tykin kantama oli lähes 10 km ja kevyenkin muutama kilometri). Piikkilankaesteet asennettiin aseman edustalle suojavallin päälle.
Yhdyshaudat kaivettiin maahan tai louhittiin kallioon. Niitä tuettiin hirsillä, joskus betonilla. Taisteluhaudat louhittiin yleensä kallioon ja ne vahvistettiin joko betonilla tai kivimuurauksella. Myös hiekkasäkkejä käytettiin paikoin rintasuojan vahvistamiseen. Tulipesäkkeitä oli usean tyyppisiä, sekä katettuja että avoimia. Ne muurattiin kivestä tai valettiin betonista. Suojahuoneet olivat etulinjassa sirpaleenkestäviä, taempana pommin kestäviä. Luolat louhittiin kallioon ja viemäröitiin. Niihin varastoitiin ampumatarvikkeita ja aseita.
Tykkipatterissa oli kahdesta kuuteen tykkiasemaa. Tykkitiet tehtiin sepelistä tai mukulakivistä.
Ojituksesta huolehdittiin tarkoin. Suojavalleja rakennettiin asemien etumaastoon kivistä ja maa-aineksesta. Valonheittimiä sijoitettiin asemien yhteyteen etumaaston valaisemista varten. Niitä oli pari sataa. Yhteydenpitoa varten asemiin ja tykkipattereihin oli vedetty viestilinjoja (puhelinkaapeleita). Puhelinkeskus sijoitettiin luolaan tai muuten hyvin suojattuun paikkaan.
Lisäksi maalinnoituksen yhteydessä oli miehistökasarmeja, vartiotupia ja muita rakennuksia eri puolilla linnoitusaluetta.
Aseistus
Jalkaväen aseistuksena oli normaali Venäjän armeijan aseistus, joka käsitti henkilökohtaisena aseena miehistöllä sotilaskiväärin ja alipäällystöllä ja upseereilla Nagant-revolverin. Jalkaväen tärkeimpinä raskaina aseina olivat Maxim-konekiväärit. Lisäksi oli pomminheittäjiä, nykyisten kranaatinheittimien edeltäjiä. Niitä valmisti muun muassa Kone- & Siltarakennus Oy Helsingin Sörnäisissä.
Maarintaman raskaan tykistön pääaseina olivat kuuden tuuman (152 mm) rannikkokanuunat. joita oli kaikkiaan kaksitoista patteria eli yhteensä 52 tykkiä. Uusinta kalustoa edustivat 152 mm:n Canet-rannikkokanuunat, joita oli maarintamalla kahdeksan patterin verran. Pääosin raskas tykistö koostui vanhentuneista jäykkälavettisista linnoitustykeistä, kuten kuuden tuuman piirityskanuunoista sekä yhdeksän ja yhdentoista tuuman rannikkomörssäreistä. Raskaan tykistön kokonaisvahvuus oli 186 tykkiä, ja reservin 62 tykkiä.
Kevyen tykistön tehtävänä oli torjua vihollisen jalkaväen hyökkäykset lähietäisyydellä. Näitä 57 mm:n rannikkotorjuntatykkejä oli asemissaan kaikkiaan 56. Kaponieeri- eli keveiden linnoitustykkien määrä oli 58. Etulinjan tukena oli myös 18 keveää kolmen tuuman kenttätykkiä.
Tykkien kokonaismäärä oli siten 443, mitä pidettiin liian heikkona tykkikaluston vanhanaikaisuuden takia. Jokaisessa tykkipatterissa oli ruutikellari ampumatarvikkeita varten sekä suoja- ja majoitustilat miehistölle. Vaikka tykkien määrää pidettiin liian vähäisenä, on muistettava, että talvisodan alkaessa Suomen armeijalla oli tykkejä vain 2/3 tuosta määrästä!
Rakentajat
Rakentajat olivat venäläisiä linnoitussotilaita ja -työläisiä. Myös suomalaisia työmiehiä hakeutui runsaasti linnoitustöihin, sillä muut työtilaisuudet niin Helsingissä kuin muuallakin maassa olivat vähissä sodan takia. Joistakin kunnista annettiin jopa matka-avustusta töihin lähteville. Houkutusta lisäsi myös hyvä palkka, joka nosti palkkatasoa muillakin aloilla. Viranomaiset joutuivat sen lisäksi toimeenpanemaan sotatilalain nojalla pakko-ottoja maaseudulla. Näin saatiin miehiä ja kuljetuskalustoa.
Venäläiset toivat arviolta 3 000 tataaria ja aasialaista linnoitustöihin. Linnoitustyö työllisti muitakin kuin varsinaisia rakentajia, esimerkiksi siviilejä erilaisissa huoltotehtävissä. Kaikkiaan on arveltu varsinaisissa linnoitustöissä olleen koko Suomessa noin 100 000 ihmistä, mikä on varsin suuri määrä, kun väliluku oli tuolloin runsas kolme miljoonaa.
Rautatie
Konalan läpi rakennettiin myös kapearaiteinen rautatie, vaikka se ei varsinaisesti kuulunutkaan linnoitusrakennelmiin. Sillä kuljetettiin puutavaraa.
Konalan maalinnoitukset
Maarintama jakaantui kolmeen puolustuslohkoon: I Itäinen, II Pohjoinen ja III Läntinen puolustuslohko.
Konala kuului Läntiseen puolustuslohkoon, jonka raja alkoi Mätäojasta ja jatkui siitä länteen.
Tukikohta XXVII, Konala, Reimarla
Osa tukikohdan linnoituslaitteista sijaitsee Espoon puolella. Tykkipatterin 1021 toteuttamisesta ei ole tietoa.
Asema 2. (Vuorikummunpolku)
Maahan kaivettua hautaa, joka on täytetty osittain. Suurin osa asemasta on hävitetty.
Asema 3. (Vuorikummunpolku)
Kallioon louhittua ja maahan kaivettua yhdys- ja taisteluhautaa, jota osittain tuettu betonilla ja hirsillä, hirret ovat maatuneet. Betonista avoin tulipesäke. Säilynyttä osaa asemasta on täytetty. Suurin osa asemasta on hävinnyt.
Asema 5. (Lehtimäenpuisto)
Kallioon louhittua ja maahan kaivettua hautaa, jota on osittain betonoitu tai vahvistettu hirsillä, hirret ovat maatuneet. Betonista valettuja tulipesäkkeitä, jotka yhtä lukuun ottamatta ovat katettuja ja räjäytetty. Suojahuone aseman pohjoisosasta on betonista, sen hirsikatto on maatunut. Betoninen suojahuone päiväkodin pihassa (Äestäjäntie) on räjäytetty, se on nykyisin ulkoilmakatsomon tukirakenteena. Yksi betoninen suojahuone (Kyntäjäntie) on yksityisessä käytössä. Kallioon louhittuja ja maahan kaivettuja kuoppia, joissa olleet mahdolliset hirsirakenteet ovat maatuneet. Säilynyttä osaa asemasta on täytetty. Suuri osa asemasta on hävinnyt. Aseman pohjoispuolella on suojavalli.
Asema 13. (Konalan puisto, Rikhard Nymanin tie)
Kallioon louhittua ja maahan kaivettua hautaa, jota on osittain betonoitu tai tuettu hirsillä, hirret ovat maatuneet. Betonisia tulipesäkkeitä ja suojahuoneita, joiden katto on räjäytetty. Osa asemasta on Espoon puolella.
Työmaata riittää
Konala-Seuralle olisi maalinnoitusten hoidossa monen vuoden työ. Seura voisi olla työn käynnistäjänä ja koordinaattorina. Asiantuntija-apua on saatavissa rakennusvirastosta ja museovirastosta. Tietysti konalalaiset, peruskoulu ja Ammatti-Instituutti pitäisi saada mukaan osallistumaan kunnostustöihin. Sijaitsivatpa linnoituslaitteet sitten yhteiskunnan tai yksityisen maalla, niitä ei saa hävittää, peittää eikä kaivaa ilman museoviraston lupaa.
Esko Toivonen
