Tunnetko kotialueemme muinaisjäännöksen?

264

Pääkaupunkiseutua kiertää ensimmäisen maailmansodan aikaan Pietarin puolustusta vahvistamaan rakennettu maa- ja merilinnoitusten ketju. Linnoitusketju koostui kolmesta vyöhykkeestä, joista pohjoisin ulottui Itä-Helsingistä kotialueemme kautta Espooseen. Yksi pääkaupunkiseudun kolmesta esiin kaivetusta puolustusasemasta sijaitsee Paloheinässä.

Linnoitusten rakentaminen

Helsingin merialueen linnoittaminen aloitettiin 1700-luvun puolivälissä. Kun Helsingistä tuli 1812 autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, kaupungin puolustuksen etuvartiona oli Ruotsin rakentama Viaporin linnoitus. Venäjän laivaston kärsittyä suuria tappioita Japanin ja Venäjän välisessä sodassa 1900-luvun alussa ryhdyttiin Pietarin puolustusta suunnittelemaan uudelleen. Linnoitusten rakentaminen oli vasta saatu alulle, kun ensimmäinen maailmansota syttyi elokuussa 1914. Tällöin ryhdyttiin kiireesti rakentamaan sekä maalla että merellä. Maarintaman ensimmäinen harva puolustusketju noin seitsemän kilometrin päässä Helsingin keskustasta rakentui enimmäkseen maavalleista mäkialueilla. Toinen ja kolmas linnoitusketju noin 10 kilometrin päässä keskustasta ovat yhtenäisempiä ja kantalinnoitettuja ketjuja, joissa tukikohdat muodostuvat erillisistä puolustus-, huolto- ja tykistöasemista.

Linnoitusketjua rakennettiin venäläisten johdolla 1914–17. Bunkkereiden ja juoksuhautojen rakentaminen oli aikanaan Suomen suurin rakennustyömaa. Autonomisen Suomen miehet oli vapautettu Venäjän armeijasta, mutta pääkaupunkiseudun työvoima ei silti mitenkään riittänyt valtavan rakennustyömaan tarpeisiin. Työväkeä houkuteltiin maaseudulta. Väkeä jouduttiin ottamaan myös pakkokeinoin, mikä oli mahdollista venäläisen sotalain nojalla. Yhteensä linnoitusten rakentamisessa arvioidaan työskennelleen 10–15 000 miestä; näistä osa oli venäläisten tuomia vankeja, tataareja ja aasialaisia.

Työ oli todella kovaa. Koneita ei ollut, vaan mutkittelevat juoksuhaudat louhittiin kallioon käsipelillä. Porarit toimivat pareina; toinen piteli piikkiä, toinen löi moskalla päälle ja isku iskulta pora tunkeutui kiveen. Poranreikiin tungettiin dynamiittia, ja räjäytyksissä ympäriinsä lennelleet kivet kuljetettiin mies- ja hevosvoimin pois. Työt jatkuivat syksyyn 1917 saakka, jolloin Venäjän vallankumous ja sitä seuranneet Suomen itsenäistyminen ja sisällissota keskeyttivät työt.

Tutustumisen arvoista historiaa

Merkittävä osa maarintaman linnoitteita on jäänyt rakennusten ja teiden alle, mutta eri puolilla Helsinkiä niitä on myös paljon nähtävissä. Museovirasto on inventoinut maalinnoituksia 1970-luvulla ja luokitellut osan linnoituksista suojelukohteiksi ja osan muinaismuistolain tarkoittamiksi kiinteiksi muinaisjäännöksiksi.

Paloheinän Nuotiopuistossa sijaitsee pääkaupunkiseudun ensimmäinen puolustusasema, jonka linnoituslaitteet kaivettiin esille. Helsingin kaupungin rakennusvirasto toteutti raivaustyön vuosina 1997–2002. Alue on määritelty muinaismuistolain mukaiseksi kiinteäksi muinaisjäännökseksi.

Puolustusasema XVIII:2 löytyy Paloheinäntien ja Repovuorentien risteyksen eteläpuolelta.  Se antaa hyvän kuvan linnoitustekniikasta ja sen kehityksestä ensimmäisen maailmansodan aikana. Puolustusketjun hyvin säilyneet, tyypilliset ja harvinaiset osat ja kokonaisuudet edustavat eri linnoitusvaiheita, rakennustapoja, historiallista kerroksellisuutta, linnoitusjärjestelmän alueellista laajuutta sekä maisemallisia arvoja.

Kotialueellamme kannattaa tutustua myös muihin linnoitteisiin, esim. Tuomarinkylän kartanon pihapiirissä ja Hyvän Paimenen kirkon läheisessä metsikössä.  

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea Helsingin kaupunginmuseon julkaisu Viaporin maarintama – retkiopas ensimmäisen maailmansodan linnoitteille. 

Teksti ja kuvat: Erja Vuorio