Roihuvuori (ruots. Kasberget) on Helsingin 43. kaupunginosaan eli Herttoniemeen kuuluva osa-alue Strömsinlahden ja Porolahden rannalla. Naapurialueita ovat Länsi-Herttoniemi, Herttoniemenranta, Herttoniemen yritysalue, Roihupelto, Marjaniemi, Itäkeskus ja Tammisalo.
Artikkeli julkaistu ensi kerran maaliskuussa 2005, päivitetty aikojen kuluessa, viimeisin päivitys 17.2.2020.
- Alueen historia karttojen kautta (artikkeli)
Roihuvuoren historiaa
Sisältö
- Viikinkien kauttakulkupaikka (esihistoriasta Viikinkien kautta 1500-luvulle)
- Herttoniemen kartano (1500-luvulta Venäjän vallan aikaan)
- Suomenlinna eli Viapori (1700-luvulta 1800-luvulle)
- Strömsin kartano (1800-luvulta 1900-luvulle)
- Kauppapuutarhojen aikaa (1800-luvun lopulta 1950-luvulle)
- Ensimmäiset uudisasukkaat keväällä 1955 (lähiön aika 1950-1990)
- Maalaisidylli meren äärellä, kaupungin laidoilla (arkea Roihuvuoressa)
- Sinnikkäitä yksityisyrittäjiä (arkea Roihuvuoressa)
- Saksalaisten talo keskellä Roihuvuorta (arkea Roihuvuoressa)
- Ostoskeskus helpotti arkea vuonna 1958 (arkea Roihuvuoressa)
- Roihuvuoren myöhempiä vaiheita (tapahtumia vuoteen 2016 asti)
- Roihuvuoren rakennusten ikäjakauma (teemakarttakuva)
- Roihuvuoren asukasluvun kehitys
Alla olevat tekstit on koottu eri lähteistä. Tekstit ovat osin lainauksia Kaarina Hulkkosen historiikista ”Roihuvuori, Ehrensvärdin kartanon maista vehreäksi kaupunginosaksi” (Roihuvuori-Seura 1999) sekä myös Roihuvuorta käsittelevästä wikipedia-artikkelista (https://fi.wikipedia.org/wiki/Roihuvuori). Lisäksi on käytetty hyväksi Roihuvuoren kylälehden eri numeroita, wikipedian eri artikkeleita ja muita lähteitä. Kuvia on etsitty sekä internetistä että seuran omasta arkistosta.
Roihuvuori sai nimensä 1. tammikuuta 1958. Sitä ennen kaupunginosaa kutsuttiin Itä-Herttoniemeksi. Voimakkaasti kasvavalle kaupunginosalle haluttiin kuitenkin ikioma nimi. Vahvana ehdokkaana oli Satumaa, mutta nimistölautakunta piti sitä liian imelänä. Alueen nimi on omaksuttu pääkadusta, Roihuvuorentiestä (Kasbergsvägen). Roihuvuori-nimi esiintyy (ruotsinkielisessä muodossaan Kasberget) ensimmäisen kerran vasta jatkosodan aikana Kasa-ilmatorjuntapatterin yhteydessä, joka oli saanut koodinimensä viereisestä, Vartiokylän kaupunginosaan kuuluvasta Roihupellosta (Kasåker).
Osaa nykyisestä Roihuvuoresta on 1800-luvulla kutsuttu Hammarenin mäeksi tai Hammarenin metsäksi Kiilatorppa-nimisen torpan isännän mukaan. Kiilatorppa sijaitsi nykyisen Tuhkimontien puiston, Maria Hammarénin mäen paikkeilla.
Satumaa -teema jäi kuitenkin elämään alueella, siitä todisteena on alueen katunimistö: Tuhkimontie, Lumikintie, Punahilkantie, Vuorenpeikontie, ja niin edelleen.
Pala historiaa: bussi nro. 35 kuljetti roihuvuorelaisia 1.3.1955 alkaen välillä Itä-Herttoniemi – Rautatientori. (Kuva: seuran arkisto)
Viikinkien kauttakulkupaikka (esihistoriasta Viikinkien kautta 1500-luvulle)
Roihuvuoren ja Itä-Helsingin historiallisen aamun näemme sarastavan noin tuhat vuotta sitten, keskiajan sydämessä ajanjaksolla, jota kutsumme viikinkiajaksi. Viikinkiretkien aikoihin v. 800-1100 Suomen rannikkoalueet olivat ruotsalaisten asuma-aluetta ja etupiiriä. Viikinkikulttuuria muovasi Itämeren rannoilla käyty kauppa ja niin Skandinaviaksi kutsuttu alue eurooppalaistui silloin ensimmäisen kerran.
Idässä varjageiksi kutsuttujen viikinkien matkat ulottuivat Uudenmaan rannikolta aina Novgorodin, Dnepr-jokea pitkin Mustallemerelle sekä Volgaa pitkin Kaspianmeren kautta Välimerelle asti. Norjalaiset purjehtivat länteen, Skotlantiin, Irlantiin ja Islantiin ja Pohjois-Amerikassakin he olivat viisisataa vuotta ennen Kolumbusta. Tanskalaisten reitti kulki länsirannikkojen tuntumassa Välimerelle.
Novgorodilaiset tekivät ryöstöretkiä Suomenlahden rannikolta Turkua myöten. Rannikkojen tuntumassa purjehti virolaisia, eivätkä kaikki olleet rehellisiä kauppamiehiä. Merirosvot löysivät rantamme kaukaakin Itämereltä purjehtien. Hämäläiset turkiskauppiaat laskeutuivat alas jokireittejä. Sinne, missä joki kulkuväylänä laski mereen, syntyi tapaamis- ja kauppapaikkoja.
Rannikolle viikingit perustivat väliaikaisia tukikohtia, joista yhä on muistoina muinaislinnojen jäännöksiä myös eri puolilla Itä-Helsinkiä. Vanhoista kartoista löytyy rannikkoalueilta useita Kasaberget-nimisiä vuoria. Ikivanhan kielen sanat kasar- tai kasa- tarkoittavat mm. vartiopaikkaa, josta tarkkailtiin vieraitten liikkumista ja ilmoitettiin tunkeutujien lähestymisestä merkinantotulilla. Yksi Kasaberget sijaitsi vuorella, missä nyt on Roihuvuoren kirkko. Vuoren alapuolella, Marjaniemen ryhmäpuutarhan paikkeilla oli Kasa Kiärr, Tulisuo. Näillä vuorilla poltettiin vartiotulia vainolaisen uhatessa.
Muinaushauta Herttoniemessä. Kuvat: Esoteerinen maantiede, Itäväylän muinaishaudat (http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/04/itavaylan-muinaishaudat.html)
Viikingeistä ei tullut seudulle pysyvää asutusta. 1200-luvulla nämä kallioiset ja merta hengittävät seudut lienevät olleet hämäläisten ja virolaisten nautinta-aluetta (kalastus, metsästys).
Helsingin pitäjän aikakirjoihin merkitty historia alkaa 1300-luvulta. Niihin aikoihin kuningas antoi Tallinnan hiippakunnan Padisten munkeille kalastusoikeuden Vantaanjoelle. Lohenkalastus oli ilmeisesti asia, joka kiinnosti niin koti- kuin ulkomaalaisia kirkon viranomaisia.
Kun kuningas Maunu Eerikinpoika allekirjoitti vuonna 1351 Padisten lahjoituksen asiakirjan, ei Helsingin Pitäjää vielä ollut. Porvoon kappeliseurakuntia olivat tuolloin ”Sibbaa” ja Pernaa” (Sipoo ja Pernaja). Kun Turun piispa vuonna 1428 osti takaisin luostarin oikeudet, mainittiin Helsingin pitäjä jo pitäjänä. Asiakirjoista käy ilmi, että jo vuonna 1301 Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkko otti vastaan lahjaksi yhden veromarkan suuruisen maa-alueen Rekolasta.
Osa Padisten luostarin asukkaista jäi pysyvästi asumaan seudulle. Niin hämäläiset kuin virolaisetkin sulautuivat ruotsista Hälsinglandin seudulta tulleisiin ”ruotseihin” ja rannikon asukkaiden äidinkieleksi tuli ruotsi.
Rannikolla elanto saatiin metsästyksestä, kalastuksesta, alkeellisesta maanviljelyksestä sekä karjanhoidosta. Pienikokoista karjaa laidunsi mm. nykyisten Herttoniemen ja Roihupellon teollisuusalueiden luonnonniityillä. Itä-Helsingin rannikolla kulkee lähes yhtenäinen graniittikallioselänne, joka vain muutamassa kohdassa katkeaa. Sitä ympäröivät kangasmetsät ja suot. Meri, hyvät satamapaikat ja Vantaanjoen koskien lohet houkuttelivat seudulle sekä pysyvää asutusta että satunnaisia ohikulkijoita. Pitäjän keskus muodostui kirkonkylään.
Herttoniemen kartano (1500-luvulta Venäjän vallan aikaan)
Herttoniemen kartanon historia ulottuu aina 1500-luvulle asti. Herttoniemen kylän muodostivat 1500-luvulla neljä rälssitilaa. Ne yhdistettiin Båtsvikin säteritilan kanssa noin 800 hehtaarin kokoiseksi kartanoksi. (http://www.top-gardens.net/Suomi/Herttoniemen%20kartano/Herttoniemen%20kartanon%20puisto.htm).
Porvoossa eräillä käräjillä lautamiehenä vuonna 1405 toiminut rälssimies Laurens Hertoghe ilmeisesti nautti verovapautta rälssitilastaan ja näin antoi nimensä silloiselle tilalleen ja myöhemmin koko Herttoniemen alueelle.
Herttoniemen kolmannen rälssitilan pakkolunasti kuningas Kustaa Vaasa kirkolta kruunulle. Kustaa Vaasa palautti Herttoniemen rälssitilan hallinnan Helsingin pitäjän toiselle luterilaiselle kirkkoherralle Karl Folkesonille elinikäisine rälssioikeuksineen. Folkesonin kuoltua tila ei joutunut takaisin kruunulle, kuten olisi kuulunut, vaan jäi Folkesonin aatelittomalle vävylle. Herttoniemessä kaksi muuta rälssitilaa omistaneeseen Jägerhornien sukuun kuulunut Henrik Thomas Jägerhorn sai kolmannen rälssitilan haltuunsa 1611. Henrik Thomas Jägerhornin kuoltua 1644 tilan peri hänen vävynsä, luutnantti Henrik Ernst Blåfield.
Herttoniemen kartano eli suuruuden aikaansa 1700-luvun loppupuolella Viaporin rakentamisen aikoihin. Kartanon maihin lukeutui tuolloin Herttoniemen, Roihuvuoren, Tammisalon ja Myllypuron alueet.
Herttoniemen kartano päätyi 1700-luvun alussa Petter Wetterille. Vuonna 1725 kartano siirtyi ennakkoperintönä hänen pojalleen Abraham Wetterille, joka toimi myös Helsingin pormestarina heti Isonvihan jälkeen vuodesta 1722 alkaen.
Tullitarkastaja Petter Wetter lainoitti avokätisesti alueen aatelisia Jägerhornin ja Blåfieldien köyhtyneitä sukuja. Nykyisessä Laivalahdessa sijainneen Båtsvikin kartanon omistajia olivat piispa Mikael Agricolan sisaren jälkeläinen manttaalikomissaari Daniel Thorsberg ja Pietari Juustenin jälkeläinen kornetti Axel Gyllenlood.
Vuoteen 1706 mennessä Peter Wetter lunasti velallisiltaan itselleen kaikki Herttoniemen rälssisäterin lähitilat ja yhdisti ne yhtenäiseksi Herttoniemen kartanoksi.
Wetterit hankkivat itselleen krouvioikeudet (krouvi=kapakka/majatalo matkustajille). Wetterien krouvi sijaitsi Strömsinlahden ja Porolahden välisellä kannaksella, mihin Abraham Wetterin tie nykyisin päättyy. Kannaksen kautta kulki myös talvitie Porvooseen. Talvella rannikkoseudulla hyödynnettiin merenrantojen jäitä kulkuyhteyksinä, jäitä pitkin pääsi liikkumaan joutuisasti.
Isovihan aikana 1713 venäläiset miehittivät Helsingin seudun ja alue autioitui. Asukkaat palasivat vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721. Petter Wetter luovutti kartanon 1725 pojalleen Helsingin pormestarille Abraham Wetterille. Abraham Wetterin kuoltua 1737 kartanoa isännöi Anders Helenius, joka ei voinut ajan määräysten mukaan aatelittomana ja papistoon tai porvareihin kuulumattomana omistaa tilaa virallisesti. Wetterin perilliset myivät kartanon vuonna 1750 kornetti Berndt De la Mottelle. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Herttoniemen_kartano).
Herttoniemen kartano ilmasta 1950-luvulla. Etualalla Karellin mökki. Keskellä kartanon päärakennus ja ranskalaistyylinen muotopuutarha. Taustalla kartanon talousrakennuksia ja Sipoosta siirrettyä Knusbackan maatilaa. (Kuva Foto Jansson 1950-luku; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0).
Abraham Wetterin mukaan nimettiin vuonna 1954 Porolahdentie uudestaan Abraham Wetterin tieksi. Hänen isänsä mukaan nimetty Petter Wetterin tie, Petter Wetterin polku ja Petter Wetterin puisto sijaitsevat Herttoniemenrannassa.
Suomenlinna eli Viapori (1700-luvulta 1800-luvulle)
Viaporin (Suomenlinna) rakentaminen käynnistyi 1748. Rakennustöiden johtoon asetettiin Augustin Ehrensvärd, joka hankki sittemmin Herttoniemen kartanon lyhyeksi aikaa omistukseensa (1752-57).
Viapori toi pieneen Helsinkiin uutta väriä ja elämää. Se oli tehokasta tekohengitystä pikkukaupungille ja uuden kasvun alku. Linnoituksen alkaessa olla valmis, Ehrensvärd järjesti siellä suuria tanssiaisia, joihin kutsun saivat helsinkiläisporvarien tyttäret ja kartanoiden neidit. Musiikista vastasivat sotilassoittajat. Linnoitus oli kaupungin huvielämän keskus, mutta käytiin sieltä juhlimassa mantereellakin, kartanoissa, ja talvisin matka kävi helposti rekikyydissä.
Erityisen paljon Viaporin rakentaminen virkisti itäistä Helsinkiä ja Herttoniemen kartanon vaikutuspiirissä olleita seutuja. Pitää muistaa, että Ehrensvärdin suunnitelmissa oli myös Kasabergetin, Roihuvuoren, linnoittaminen.
Yksi merkittävä Kasaberget oli tuolloin sittemmin Tähtitorninmäkenä tunnettu korkea kallio meren äärellä. Siellä mannerlinnoituksen työt aloitettiinkin, ja siitä sai nimensä viereinen kaupunginosa, kuningatar Ulrika Eleonoran mukaan nimetty Ulrikasborg, Ullanlinna.
Manner-Helsingin linnoitussuunnitelmat elivät vielä pitkään Viaporin rakennustöiden alettua, ja siksi Ehrensvärd oli hankkinut omistukseensa Herttoniemen kartanon lisäksi kantakaupungista 54 taloa. Tukholmassa urakka kuitenkin nähtiin niin aikaa ja rahaa vievänä, että voimat keskitettiin saarilinnoitukseen, eivätkä Ehrensvärdin rakentajat tulleet enää näille meidän kallioillemme. Helsingin läheisyydestä olivat monet muutkin linnoitusupseerit ostaneet kartanoita.
Ruotsalaisaateliston hienostuneet tavat ja ranskalaisvaikutteinen kustavilaisuus levisivät Suomen ylhäisöpiireihin. Tapoja ja kustavilaista sisustustyyliä jäljiteltiin ensin pappiloissa, sitten muualla. Siro tyyli oli muodoltaan sen verran yksinkertainen, että taloinpoikaispuuseppien käsissä siitä syntyi talonpoikaisversio. Heidän tuolinsa ja sohvansa eivät olleet topattuja, kuten herrasväellä. Sen sijaan he maalasivat taidokkaita koristekuvioita kaikkiin muihin huonekaluihin paitsi pöytiin.
Herttoniemen kartanon huvimaja, jonka on suunnitellut C.L. Engel (Kuva Signe Brander, 1911; Museovirasto, Musketti, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: Free Access).
1700-luvun alussa varakaskin väki oli asunut harmaissa rakennuksissa. Kaiken oli tahdottu olevan yksinkertaista ja selkeää. Viaporin rakentamisen aikoihin rakennuksiin ilmestyi punamultaa ja myöhemmin okrankeltaista. Kartanokulttuuri alkoi elää loistonsa nousukautta hienoine pukuineen ja tanssiaisineen, joihin tavallisella kansalla ei ollut mitään asiaa. Näihin aikoihin käyttöön tulivat hienot astiastot, veitset ja haarukat, ja juomana sellainen harvinaisuus kuin kaakao.
Arkisimpia tapoja kulki kartanoista tavalliselle kansalle. Ehrensvärd opetti sotilailleen, joilla oli tapana tehdä tarpeensa porraspieleen, että täytyy rakentaa pulpettikattoinen, sydämenkuvalla varustettu pieni talo ett litet hus. Ruotsin kielen sana hus vääntyi suomenkielisen suussa huussiksi. Sillä nimellä tuo pihan perällä sijaitseva pikkukamari yhä tunnetaan. Rakennuksen malli sydämenmuotoisine koristeluineen on tullut tänne Tukholman kautta Ranskasta.
Ehrensvärd kehotti sotilaitaan viljelemään raparperia vitamiininpuutteeseen ja antoi heille taimetkin. Monipuolisesti lahjakkaana hän keksi ja kehitti kiertoilmauunin. Sen keksinnön jälkeen lämpö ei enää mennyt suoraan hormista harakoille.
Herttoniemen kartanon päärakennus vuonna 1952. (Kuva Salokangas V. S. 1952; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0).
Herttoniemen kartanopuisto on maassamme harvinainen aito barokkipuisto, puiston suunnittelu ja toteutus aloitettiin 1760-luvulla. Herttoniemen kartanon miljöissä on kuvattu lukuisia elokuvia.
Esimerkiksi Kulkurin valssin useita kohtauksia ja vastaavasti Katariina ja Munkkiniemen kreivi-elokuvan kohtauksia on kuvattu kartanolla.
Herttoniemen kartanon omistus vaihtui tiheään 1700- ja 1800-luvuilla. 1860-luvulta lähtien omistus siirtyi Oulusta muuttaneelle Bergbomin suvulle. Kartanosta kehitettiin mallikelpoinen maanviljelystila. 1900-luvulla kartanolla toimi myös kalanviljelyslaitos.
Herttoniemen kartanon talousrakennuksia ja viljelyksiä 1950-luvulla. Taustalla nykyisen Roihuvuoren mäkiä. (Kuva Heinonen Eino 1950-59; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0).
Kartano pysyi Bergbomin suvulla aina vuoteen 1917 asti, jolloin kartanon omistaja Johan G. Bergbom surmattiin kartanossa sisällissodan aikana. Kartanon maat siirtyivät Herttoniemeen perustetun kiinteistökehitys-yhtiön haltuun.
Sisällissodan jälkeen itse kartanorakennus ja puisto siirtyi Svenska Odlingens Vänner i Helsinge-yhdistykselle, joka lähti kehittämään alueelle museokokonaisuutta. Kartano on edelleen saman yhdistyksen hallussa. Muut maat siirtyivät kiinteistökehitysyhtiöiden haltuun. 1900-luvulla kartanossa toimi kahvila ennen kuin nykyinen ravintola Wanha Mylly avattiin vuonna 1965.
Strömsin kartano (1800-luvulta 1900-luvulle)
Strömsin kartano sai alkunsa vuonna 1793, kun Herttoniemen kartanosta erotettiin erilleen Kreijarsin torppa, josta varsin nopeasti muodostettiin Strömsin kartano. Kartanon päärakennus valmistui alunperin vuonna 1794.
Strömsin kartano 1800-luvun alussa. Turun maakuntamuseo (lähde: Wikipedia).
Kartanon päärakennus on saanut nykyisen asunsa vuonna 1910.
Strömsin kartano vuonna 1936. (Kuva Rancken A. W., Strömsin kartano. Roihuvuori. negatiivi, filmi, mv; 1936; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0)
Strömsin kartano päätyi viimeisen yksityisen omistajan varatuomari Gustaf von Wintherin kuoltua vuonna 1950 Kulutusosuuskuntien Keskusliitolle, joka rakensi vuonna 1953 kartanon talousrakennuksen tilalle Osuuskauppakoulun (myöhemmin E-instituutti). Kartanon päärakennus toimi instituutin rehtorin asuntona.
Alueelle tuotettiin myös Tampereelta siirretty, vuonna 1852 rakennettu kaupparakennus (Keijarinkuja 3). Tässä Suomessa ensimmäisenä osuustoiminnallisena kauppana toimíneesta talosta tehtiin osuuskauppamuseo. Rakennus sijaitsi Tampereella Mustalahden ja Puuvillatehtaankadun kulmauksessa.
Kuva: Yle arkisto, kuvakaappaus videolta (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/02/15/osuuskauppamuseo#media=28483)
Nykyisin tiloissa toimii Itä-Helsingin musiikkiopisto. Vanhassa kartanorakennuksessa toimii Helsingin kuvataidekoulu. Osuuskauppamuseon rakennus on myyty yksityiseksi omakotitaloksi 1990-luvulla (YLE-arkiston video).
Strömsinlahden rantaa kulkeva kävelytie on nimetty Johan Olanderin vaimon Hedvigin mukaan Hedvigin rantapoluksi.
(Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Str%C3%B6msin_kartano).
Rakennus Kreijarinkuja 3:ssa (Kuva: Google maps Street view, kuvakaappaus).
Torppien ja kauppapuutarhojen aikaa (1800-luvun lopulta 1950-luvulle)
1800-luvulla Roihuvuoren alueella oli useita Herttoniemen kartanon torppia. Nykyisen Tuhkimontien takana mäenrinteessä sijaitsi Hammarebackenin torppa. Tuhkimontien varrella oli myös koivikossa Björkbacka, joka toimi kauppapuutarhana. Kaali oli tärkeä viljelyskasvi ja Porolahden koulun pysäkkiä kutsuttiin vielä 1950-luvulla kaalimaan pysäkiksi.
Helsingin rannikkoa kuvaavaan karttaan vuodelta 1835 (F. P. von Scharenberg) on Roihuvuoren alueelle merkitty Strömsin torppa, Starrängs torppa ja paikannimenä tai talon nimenä Makila (lähde: kansalliskirjasto, Doria-palvelu).
Kuvakaappaus Helsingin rannikkoalueen kartasta 1835 (Lähde: Kansalliskirjasto, Doria-palvelu).
Roihuvuoressa toimi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella Johanssonin kauppapuutarha.
Börje Johannssonia haastateltiin vuonna 2010 kylälehteä varten: ”Börje Johansson on asunut Tuhkimontien kupeessa 1920-luvulta alkaen. Ensimmäinen koti oli Johanssonien kauppapuutarhan huvilarakennus, joka sijaitsi nykyisen Tuhkimontien ja Jättiläisenpolun risteyksen vieressä. Huvila purettiin 1950-luvulla uuden asemakaavan toteuttamisen myötä.”
”Paikalla sijaitsee nykyisin puisto, joka nimettiin vuonna 2005 Maria Hammarenin mäeksi. Maria Hammaren oli Johanssonin isoäiti, ja hän asui alueella perheensä torpassa 1870-luvulla (”Kiilatorppa”). Avioiduttuaan puutarhuri Johanssonin kanssa he perustivat alueelle kauppapuutarhan. Lapset (Axel ja Birger) jatkoivat puutarhan toimintaa. Myöhemmin perustettiin myös toinen kauppapuutarha lähemmäksi rantaa, nykyisen Satumaanpuiston lähettyville.”
Muita torppia ja puutarhoja: Roihuvuoren urheilukentän kohdalla sijaitsi Rantalan torppa. Porolahden rannalla entisen puhdistamon kohdalla sijaitsi Fiskarholmen niminen torppa. 1900-luvun puolella Keijukaistenpolun varrella sijaitsi Kalliolan kesäkoti.
Ensimmäiset uudisasukkaat keväällä 1955 (lähiön aika 1950-1990)
Artikkeli Roihuvuoren nimeämisestä (kylälehti 2-2013).
Herttoniemi ja Roihuvuori liitettiin Helsinkiin suuressa alueliitoksessa vuonna 1946. Liitosalueille ryhdyttiin rakentamaan uudenlaisia asuinalueita, lähiöitä.
Roihuvuorentie 26, taustalla tulevan ostoskeskuksen Elannon myymälä ja baari sekä Vuorenpeikontie 3. Kuvattu Punahilkantie 2:n pihasta. (Kuva Erik Friman 20.4.1958; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0).
Lainaus Roihuvuoren historiikista: Joulukuun 28. päivänä vuonna 1945 vietettiin Kalastajatorpalla erojaisjuhlia. Tammikuun 1. päivästä 1946 lähtien Herttoniemi kuului Helsingin kaupunkiin. Sota oli käyty ja sen jäljiltä Helsingissä oli ankara asuntopula. Osa taloista oli tuhoutunut tai vaurioitunut. Tänne muutti siirtolaisia Karjalasta, nuoret perustivat perheitä. Asuntoja tarvittiin nopeasti ja paljon.
Voimassa oli vuokrasäännöstely, joka ankaruudessaan sääti, ettei asunnossa saanut olla vähempää asukkaita kuin yksi huonetta kohden. Keittiötä ja usein sen takana olevaa pientä palvelijanhuonetta ei laskettu huoneiksi. Jos tästä kiintiöstä puuttui, oli pakko ottaa alivuokralaisia. Ellei sitä tehnyt vapaaehtoisesti, huoneenvuokralautakunta määräsi asukkaat. Asunnon omistajan mielipidettä ei kysytty.
Sodan aikana rakennustuotanto oli ollut jokseenkin kokonaan pysähdyksissä. Sodan jälkeen ryhdyttiin kaavoittamaan kokonaisia alueita kerrallaan. Heti alkuun päätettiin, mihin tulevat koulut, päiväkodit ja muut palvelut. Ennen sotia oli kaupunkia rakennettu ja suunniteltu kortteli kerrallaan.
Roihuvuoren, silloin vielä Itä-Herttoniemen, pinta-ala on noin 60 hehtaaria. Sodan jälkeisen jälleenrakennuksen ihanne oli englantilainen puutarhakaupunki, jossa pientalot muodostivat asumisvyöhykkeitä, joista kävelymatkan päässä sijaitsivat koulut, kirkko, ravintola ja muut jokapäiväiseen elämänmenoon kuuluvat kunnalliset ja yksityiset palvelut. Tässä hengessä valmistui vuonna 1946 ensimmäinen Herttoniemen asemakaava. Siinä se nyt on, omakotialue Itäväylän melualueella!
Uudet kaavoitusihanteet ja varsinkin rakennusteollisuuden intressit vaativat tiheämpää rakentamista. Malleja metsälähiöihin käytiin katsomassa Ruotsin suurkaupungeista mm. Tuhkholmasta ja Malmöstä. Nykyiseen rakentamiseen verrattuna nämä metsälähiöt Roihuvuori, Herttoniemi, Munkkivuori tai Pohjois-Haaga eivät lainkaan muistuta uudempia, tiiviisti rakennettujen elementtitalojen asuinalueita. Ensimmäinen asemakaava, joka vahvistettiin 15.11.1952, käsitti Etelä-Roihuvuoren. 1950-luvun puolessa välissä ryhdyttiin lähiöitä rakennuttamaan aluerakentajilla, jotka kaavoittivat, suunnittelivat talot ja rakensivat ne.
Hakan rakennuttamalle alueelle asemakaavan laati arkkitehti Esko Korhonen, joka suunnitteli alueen 1950-luvun tyyliin väljäksi ja maastoa myötäileväksi. Onnistunutta lopputulosta esiteltiin sekä kotimaisissa että ulkomaisissa arkkitehtijulkaisuissa. Arkkitehti Kohonen on kertonut pyrkineensä suunnittelussa löytämään kylän käsitteen kaupunkialueelta.
”On selvää, että lähdettäessä tällaisen kyläajatuksen pohjalta ja pyrittäessä muodostamaan asumaympäristöjä, joilla on kyky juurruttaa asukkaat itseensä, on asian henkisellä puolella oleellinen merkitys. Seurattaessa edelleen tätä ajatuskulkua, voidaan edelleen todeta, että vain tällaisella miljööllä, joka sisältää persoonallisia piirteitä, voi olla edellä kuvattu vaikutus”, Korhonen kuvailee työtään 1961 ilmestyneessä Helsingin Asuntokeskuskunta Hakan kustantamassa ja Esko Muinosen kirjoittamassa Roihuvuori teoksessa. Haka on rakennuttanut noin puolet vanhan Roihuvuoren rakennuskannasta.
Maalaisidylli meren äärellä, kaupungin laidoilla (arkea Roihuvuoressa)
Oma bussi, linja numero 35 alkoi liikennöidä 1. maaliskuuta 1955. Aluksi bussi kääntyi Tuhkimontien ja Roihuvuorentien kulmassa. Kauempana ei ollut kerrostaloja, ei vielä katujakaan. Vuoroväli linjalla oli 1 tunti. Jos joku myöhästyi bussista tai – mikä silloin oli hyvin tavallista – ei mahtunut mukaan, sai odottaa tunnin.
Liikennelaitoksen bussi päätepysäkillä (Prinssintie 2, 4 – Punahilkantie 1, 2). (Kuva Erik Friman 20.4.1958; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0).
Toisena mahdollisuutena oli työntyä johonkin Herttoniemeen päin menevään autoon. Länsi-Herttoniemen vaunut olivat täynnä, Santahaminan suunnan ensimmäinen poistumispysäkki oli ties missä. Vartiokylän bussiin vielä jotenkin mahtui, ja siitä pääsi pois nykyisen Herttoniemen liikenneympyrän paikkeilla, mistä alkoi patikkamatka perille maitokannu toisessa ja muut ruuat perunoita myöten toisessa kädessä.
Bussin liikennöintiaika oli 6 23. Vuorotyötä tekevillä oli vaikeuksia. Työnantajat eivät silloin edes kuvitelleet maksavansa taksimatkoja.
Toukokuussa 1955 Elanto avasi Tuhkimontien kulmassa pienen maitokaupan, joka kesän mittaan suureni maito-, sekatavara- ja lihaosastot käsittäväksi myymäläksi.
Uuden taloyhtiön tontilla, Roihuvuorentie 9:n kohdalla oli pieni punainen mökki, jossa asui vanha mummo. Hänellä olisi ollut vuokra-aikaa tontilleen vielä muutama vuosi, mutta taloyhtiö maksoi mummolle sen verran, että hän pääsi muuttamaan muualle. Paikalle nousi kolmas rintamamiestalo, johon asukkaat muuttivat joulukuun alussa vielä samana vuonna. Tässä talossa ovat asuntojen koot 47 -80 neliötä.
Roihuvuorentie 9 kohdalla oli portti ”kielletylle alueelle”. Se oli Osuuskauppaopiston tarkoin eristettyä maata. Aidan toisella puolella tuoksuivat ruusut jotka kasvoivat pitkinä sarkoina. Lähempänä rantaa oli suuri, vähän villiintynyt omenapuutarha, joka keväisin kukki kauniimmin kuin satukirjassa.
Uudet asukkaat kulkivat aidan reunustaa pitkin Strömsin rantaan uimaan. Polku, joka siihen tallaantui, jäi pysyväksi. Se oikaistiin ja hiekoitettiin puistokäytäväksi. Rannassa oli muutama puulaituri, josta pääsi mereen uimaan. Rannassa lillui jokunen soutuvene. Perheenemännät toivoivat rantaan mattolaituria.
Rintamamiestaloissa oli heti alkuun sähköhellat, kun muualla Roihuvuoressa ruuat valmistettiin kaupungin kaasulla.
Urheiluseura Roihu Ry. perustettiin vuonna 1957. Viime vuosikymmeninä seura on keskittynyt pesäpalloon ja erityisesti junioritoimintaan. Seuran naisten edustusjoukkue Roihuttaret pelaa pesäpallon Superpesis-sarjassa, eli pesäpallon korkeimmalla kilpailutasolla Suomessa. Ottelut pelataan Roihuvuoren pesäpallokentällä, joka kunnostettiin vuonna 2021, samalla kenttä sai uuden katsomorakennuksen. Seuralla on toimintaa on myös Myllypuron ja Meilahden kentillä.
Sinnikkäitä yksityisyrittäjiä (arkea Roihuvuoressa)
Roihuvuorentie 7:n kellaritiloissa aloitti Kampaamon nuori rouva Maija Viileinen. Kolmannen rintamamiestalon valmistuttua sen takapäädystä löytyivät autotallit, jotka juuri ja juuri olivat riittävän korkeat kampaamo- ja parturitiloiksi. Parturina aloitti Anneli Reinikainen ja Maijan kampaamon etuosassa aloitti Majlis Nordman kemikalioliikkeen. Taloyhtiö teetti ikkunat, sähkö- ja LVI-työt. Rouvat aviomiehineen tekivät kaiken muun. Rahaa oli niukalti, Maija muistaa, kuinka hän ensi alkuun hankki metrikaupalla kangasta autotallin kolkkojen betoniseinien peitoksi. Jonkin aikaa kampaamossa työskenteli myös kosmetologi.
Kampaamo otti vastaan jätepaperia, jota pääasiassa lapset ja nuoret kärräsivät saaden maksun kilohintaan ja lipukkeita joilla saattoi myöhemmin lunastaa keiton, pöytähopeita ja joitakin muita tuotteita.
Kemikaliokauppa Cindy toimi veikkausasiamiehenä ja otti sukkia silmukoitavaksi. Silloin ei ollut varaa heittää pois nailoneita, joissa oli silmäpako. Liikkeessä silmäpako korjattiin pikkiriikkisellä koukulla silmukka silmukalta. Jouluaaton aattoina Maija päivysti. Kun perheenäidit olivat saaneet kinkut uuniin, ja muutkin työt suurin piirtein tehtyä, heillä oli aikaa kampaajalle. Siihen aikaan kampauksen piti olla kunnossa joulun kaltaisessa juhlassa. Asiakkaat toivat tullessaan paistoksiaan, torttuja, pipareita, kuivaa kakkua , Maijalla oli kahvipöytä katettuna. Kampaamossa oli nyyttikestit ja mahtava tunnelma.
Kemikaliokauppa joutui lopettamaan kannattamattomana. Pesu- ja puhdistusaineita saa nykyään samasta itsepalvelumyymälästä, mistä ruuankin. Parturi on vuosikymmenien aikana vaihtunut pari kertaa. Kampaaja Maija Viileinen teki töitä kampaamossaan 40 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle. Kolmaskin polvi roihuvuorelaisia oli ehtinyt istua hänen tulissaan.
Saksalaisten talo keskellä Roihuvuorta (arkea Roihuvuoressa)
Kesällä 1955 valmistui Roihuvuorentie 10, kaupungin asuintalo. Yleislakon aikana maaliskuussa 1956 muuttivat asukkaat Tuhkimontie 10 – 12:n uusiin kaupungin asuntoihin ihaillen ikkunoistaan puutarhuri Johanssonin kaalimaita.
Eräänä pääsyvaatimuksena kaupungin asuntoihin oli, että hakija oli asunut edelliset kymmenen vuotta yhtäjaksoisesti Helsingissä. Tästä vaatimuksesta ei juuri tingitty.
Satumaanpolku 3 valmistui lokakuussa ja Satumaanpolku 5 joulukuussa 1955. Talot ovat eri yhtiöitä, vaikka ne rakennettiin samojen piirustusten mukaan. Satumaanpolku 7 valmistui seuraavan vuoden alussa ja heti sen jälkeen ”saksalaisten talo”, jonka varsinainen osoite on Keijukaistenpolku 4. Sen rakennutti Itä-Saksa, virallisesti Saksan Demokraattinen Tasavalta.
Koska Suomi ei ollut tunnustanut jaettua Saksaa, meillä ei ollut varsinaista lähetystöä kummallakaan Saksalla. Taloa isännöi DDR:n kaupallinen edustusto.
Kun diplomaattisuhteet maiden välillä solmittiin, Keijukaistenpolun katukuvaan ilmestyivät sinisin CD-kilvin varustetut diplomaattiautot. Lähetystöllä oli myös joitakin yksittäisiä asuntoja lähitaloissa. Omassa asuintalossaan heillä oli lastentarha ja peruskoulu.
Lähikaupoissa puhuttiin saksaa siinä kuin suomea ja ruotsiakin. Kun Saksat yhdistyivät vuonna 1990, diplomaatit lähtivät, talo jäi tyhjäksi ja oli autiona kolmisen vuotta, kunnes kaupunki lunasti sen vuokra-asunnoikseen.
Saksalaisten talon pihan poikki kulki umpihangessa vain yksi latu. Keväällä nurmella kukkivat voikukat keltaisena mattona. Hoitamaton piha täyttyi voikukkien harmaista siemenpalloista. Ruostuneet kottikärryt olivat lähdössä unohtuneet seinän viereen. Jotkut roihuvuorelaiset uhkailivat ilmoittaa Oranssi ry:lle, että täällä on kokonainen kerrostalo, jonka voi tulla valtaamaan.
Satumaanpolulla vanhemmat järjestivät lapsilleen kadun toisella puolen olevassa metsässä ”Satumetsän Olympialaisia”. Lapsille nykyisen urheilukentän vaiheille olleet rikkoutuneet kasvihuoneet olivat hauskoja, joskin vähän vaarallisia leikkipaikkoja. Satumaanpolku 7:n ja Roihuvuorentien välissä oli hevoshaka, missä vielä talojen valmistumisen aikaan oli hevosia.
Hakan ensimmäinen talo, Roihuvuorentie 20, valmistui loppukesästä 1955 (Hakan Roihuvuori Oy eli yksiötalo) talossa on 96 kpl yksiöitä sekä muutama liikehuoneisto.
Yksiötaloon muutti Herttoniemestä joulukuussa 1955 Roihuvuori-hengen luoja ja Itä-Helsingin Kansalaisopiston alullepanija, Roihuvuori-Seuran entinen puheenjohtaja ja Helsingin kaupunginosayhdistysten liiton isä, opetusneuvos Matti Kailari, joka Itäinen Helsinki -lehdessä 19.3.1989 kirjoituksessaan muistelee:
”Roihuvuoressa eli silloisessa Itä-Herttoniemessä ei ollut lasten päivähoitopaikkoja. Sörkässä oli Pääskylän lastentarha. Talossamme asuvat samanikäiset pikkutytöt Holmströmin Kirsi, Heiskasen Taina ja meidän Helena saivat kaikki paikan Pääskylästä. Lasten kuljetus sinne hoidettiin siten, että äideistä joku vuorollaan vei työhön mennessään kolmikon lastentarhaan. Joskus perheiden vanhemmat lapset ja myös isät pääsivät bussissakin iloisesti laulaneen tyttökolmikon saattajiksi.”
Kailari kertoo asukkaiden järjestäneen säännöllisesti lasten syntymäpäiväkekkereitä ja muita kemuja. Kontaktit naapureihin olivat luontevat ja läheiset. ”Lapset pitivät myös huolta toinen toisistaan, etenkin pienemmistään. Kasvatus oikeaan sosiaalisuuteen tapahtui melkein huomaamatta. Torua ei juuri koskaan tarvinnut ketään”, kirjoittaa Matti Kailari, joka perheineen muutti 1962 suurempaan asuntoon Vuorenpeikontie 5:een.
Prinsessantien päässä olevat kerrostalot valmistuivat vuonna 1964, ammattikoulun rakennus puolestaan 1978 (Stadin ammattiopiston Prinsessantien toimipaikka) . Ammattiopisto remontoitiin vuosina 2015-17, tilat peruskorjattiin palvelemaan majoitus- ja ravitsemisalan, matkailualan, elintarvikealan sekä luonto- ja ympäristöalan koulutusta.
Poika roskalaatikon luona Prinsessantie 4:n pihapiirissä. (Kuva Simo Rista 19.7.1970; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0).
Ostoskeskus helpotti arkea vuonna 1958 (arkea Roihuvuoressa)
Vuonna 1956 valmistuivat Lämpö Oy:n tilat Vuorenpeikontielle. Vuorenpeikontien korkeimmalta laelta saattoivat uudet asukkaat ihailla maisemia.
Muuttokuormat vyöryivät Keijukaistenpolulle. Kun Keijukaistenpolku 12 oli valmistumassa, saivat samojen piirustusten mukaan, eri taloyhtiöstä, Keijukaistenpolku 6:sta asuntonsa ostaneet käydä katsomassa, millaisen kodin olivat perheelleen ostaneet.
Tämän kuutosen tontilla oli Trogenin perheen vanha kesähuvila, joka rakennusvaiheen aikana toimi työmaaparakkina. Sen jälkeen puretun huvilan raunioissa vilisi rottia, joiden hävittämiseksi asukkaat kävivät ankaraa sotaa.
Monille uusille asukkaille kaasuhella oli ensimmäinen järkytys. Hyvin oli tiedossa kaasun myrkyllisyys. Uunin sytyttäminen pelotti. Jos vaikka räjähtää koko hella! Tietysti kaasu voi räjähtää. Jotkut eivät tienneet, että lieden suojalevyt otetaan pois ennen kaasun sytyttämistä.
Nopeasti uudet asukkaat huomasivat, että kaasu on nopea ja vaaraton, kunhan on huolellinen. Kaasun käyttöä varten ostettiin maitokaupasta kaasupoletteja eli -rahakkeita, jotka sujautettiin yläkaapissa olevaan mittariin. Poletti oli halkaisijaltaan noin 1,5 senttimetrin lantti, missä oli pieni kolo reunassa.
Taloja rakennettiin Vuorenpeikontielle, myös Lumikintien molempiin päihin tuli uutta elämää.
Tulevaa ostoskeskusta edusti yksiötalo. Tornitalossa on 96 yksiötä ja alakerrassa liikehuoneistoja.
Roihuvuoren Liiketalot Oy rakennutti ostoskeskuksen vuonna 1958. Siihen asti lähimmät pankit, posti ja apteekki olivat Länsi-Herttoniemessä. Osuusliike Elannolla oli ostoskeskuksessa myymälä ja erillinen kahvila. Ostoskeskuksessa oli myös kolme eri pankkia, posti ja apteekki. Ostoskeskuksen yksi vanha rakennus purettiin vuonna 2005 ja paikalle rakennettiin uusi, nykyisin talo on K-kaupan ja R-kioskin käytössä.
Luottokortteja ei ollut, kaikki ostokset maksettiin käteisellä. Ei osattu kuvitella aikaa, jolloin rahaa saisi seinästä muoviläpyskällä. Pankin tiskillä ojennettiin pankkikirja virkailijalle, joka merkitsi siihen tilitapahtuman ja antoi kuitin, jolla haettiin rahat kassalta.
Ostoskeskus. Osuusliike Elannon myymälä, Roihuvuorentie 26. (Kuva Uuno Raatikainen 1959; Helsingin kaupunginmuseo, Finna, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0).
1950-luvun loppuun mennessä rakennettiin valmiiksi Lumikintie, Punahilkantie ja Prinssintie.
Kivikkoiset ja kantoiset pihat kunnostettiin talkoilla, puita istutettiin, murmikkoja kylvettiin ja roskat raivattiin pois. Talkootyö oli tullut kaupunkiin.
Vuonna 1963 Roihuvuori-Seura ry palkitsi Keijukaistenpolku 11:n alueen parhaimpana pihana. Keijukaistenpolku 5:ssä asunut metsänhoitaja, sittemmin metsäneuvos Pentti Ritoniemi suunnitteli pihan niin, että varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn kukki joku kasvi. Jopa takapihan saniaiset oli suunniteltu vihreän eri vivahteista.
Roihuvuoren myöhempiä vaiheita (tapahtumia 1950-2016)
Herttoniemen jätevedenpuhdistamo (tai Porolahden jätevedenpuhdistamo) rakennettiin Porolahdelle 1950-luvun lopulla. Vedet jätevedenpuhdistamo laski Porolahteen. Vuonna 1967 jätevesien laskeminen Porolahteen lopetettiin ja ne johdettiin Tullisaaren selälle. Jätevedenpuhdistamon toiminta lakkasi vuonna 1985.
Roihuvuoren kirjasto on arkkitehti Claus Tandefeltin suunnittelema ja se on avattu 15.11.1958.
Tuhkimontien ja Roihuvuorentien risteykseen valmistui myymälärakennus vuonna 1955 (arkkitehti Arne Helander). Tilaan sijoittui kolme erillistä myymälää omine sisäänkäynteineen. Vuosina 1974-75 rakennuksessa sijaitseva Elannon ruokakauppa muutettiin Ruiskumestari-ravintolaksi. Roihuvuoren lähistön ainoa ravintola oli tätä ennen ollut Wanha Mylly, joka on toiminut 1960-luvun alusta lähtien. Wanha Mylly sijaitsee 1700-luvulla rakennetussa Herttoniemen Kartanon pehtoorin tuvassa.
Roihuvuori-Seura ry. perustettiiin vuonna 13.11.1960. Yhdistyksen toimintamuotoja oli mm. Roihuvuori-päivien järjestäminen.
Vuosina 1958-71 alueella ilmestyi kotiseutulehti Roihuvuoren Uutiset. Lehteä julkaisi aluksi urheiluseura Roihuvuoren Roihu, myöhemmin Itä-Helsingin Kansalaisopiston kannatusyhdistys.
Porolahden kansakoulu aloitti syksyllä 1957. Nykyinen Porolahden peruskoulu (Roihuvuorentie 2, Abraham Wetterin tie 20-26) koostuu kahdesta eri osasta ja neljästä eri rakennuksesta. Rakennukset ovat valmistuneet 1956 ja 1960.
Roihuvuoren (Porolahden) liikuntapuiston pukukoppi on valmistunut vuonna 1969.
Itä-Helsingin musiikkiopiston opetustoiminta käynnistyi 21.9.1965. Musiikkiopisto sijoittui Osuuskauppaopistolta vapautuneisiin tiloihin Kreijarinkujalle Strömsin kartanorakennuksen kupeeseen. Opistotalo on valmistunut vuonna 1953.
Roihuvuoren ala-aste eli ”Vuorenpeikontien koulu” on tunnettu betoniarkkitehtuuristaan. Rakennus valmistui vuonna 1967 arkkitehti Aarno Ruusuvuoren suunnittelemana. Koulun sisätilojen värisuunnittelu on toteutettu yhteistyössä kuvataiteilija Anitra Lucanderin kanssa. Koulun seinillä on myös Lucanderin teoksia. Esimerkiksi koulun ruokasalissa sijaitsee huomionarvoinen seinämaalaus. Koulu saneerattiin vuosina 2015 ja 2016.
Roihuvuoren kirkko on valmistunut vuonna 1970, suunnittelijana arkkitehti Lauri Silvennoinen. Alttaritauluna on lasimaalaus ”Circulum vitae”, ”Elämän pyörä” (taidemaalari Reino Hietanen).
Kirkkoa vastapäätä ja ostoskeskuksen kupeessa sijainneet liikerakennus ja sen vieressä ollut Roihuvuoren lämmön toimitilarakennus varastorakennuksineen (valmistunut 1956) purettiin syyskuussa 2016. Yksikerroksinen liikerakennus, ”Ankan talo”, oli valmistunut vuonna 1982. Viimeisinä vuosina talossa toimi pubi (Ugly Duckling sekä sen biljardisali), ravintola Coco Grill sekä muhamettilainen moskeija. Rakennusten tilalle nousee kaksi asuinkerrostaloa. Samassa yhteydessä ostoskeskuksen ja kirkon välissä sijaitseva risteys muutetaan kiertoliittymäksi (liikenneympyrä).
”Ankan talo” kesällä 2016 (Kuva Roihuvuori-Seura).
”Ankan talon” vaiheita syyskuussa 2016 (artikkeli).
Roihuvuoren vesitorni rakennettiin vuosina 1976–1977, torni sai nimekseen Vesirousku”. Tornin on suunnitellut arkkitehti Simo Lumme. Tornin jalkaan maalatun seinämaalauksen nimi on ”kuula” ja se on graafikko Heikki Kuulan suunnittelema. Heikki Kuula suunnitteli 17-vuotiaana 15 metriä korkean ympäristötaideteoksen Roihuvuoren vesitorniin. Tekijä valittiin suunnittelukilpailun kautta ja hankkeen rahoitti Helsingin Vesi. Maalaus valmistui vuonna 2006.
Roihuvuoren hyppyrimäki (K25 mäki) sijaitsi Roihuvuoren selännemetsän alueella, Vuorenpeikontien länsipuolella. Hyppyrimäki oli käytössä vuosina 1960–1975. Nykyisin paikalla on jäljellä tornin perustuksia.
Roihuvuoren japanilaistyylinen puutarha valmistui vuonna 1998, se rakennettiin Jukka Toivosen aloitteesta. Toteutus Virve Veisterä (maisema-arkkitehti), Jukka Toivonen (työnjohtaja) ja Kaisu Ilonen (puistosuunnittelija). Paikalla toimi aikaisemmin kivilouhos, josta kaivettiin liuskekiveä 1940- ja 1950-luvuilla. Liuskekiveä käytettiin esimerkiksi käytävälaatoiksi ja sokkeleiden päällystykseen.
Japanilainen puutarha heinäkuussa 2016 (kuva Eija Latvanen).
Roihuvuoren Kyläjuhlat järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2005.
Vuonna 2008 Roihuvuoressa vietettiin ensimmäistä kertaa japanilaistyylistä Hanami-juhlaa.
Tuhkimonpuistossa sijainnut puiston huolto- ja kerhorakennus purettiin huonokuntoisena vuonna 2012. Roihuvuori-Seura on vuokrannut kaupungin avustuksella Tuhkimonpuistoon kaksi parakkirakennusta, jotka toimivat väliaikaisena kylätalona. Vuonna 2016 käynnistyi hanke rakentaa skeittirata puiston vanhaan kahluualtaaseen. Hanke kuitenkin keskeytyi ja alue on nmyöhemmin erotettu aidoin. Hanke toimi vapaaehtoisvoimin harrastajien toimesta, mutta sitä ei koskaan saatu valmiiksi.
Vuonna 2022 käynnistyi uusi kehityshanke Helsingin kaupungin avustuksella. Tuhkimonpuiston remontoimiseksi on laadittu uusi suunnitelma ja sen toteutuksen tulisi käynnistyä kesällä 2023.
Tuhkimonpuiston väliaikainen kylätalo on maalattu Japanilaisten anime-elokuvien hengessä (kuva Roihuvuori-Seura).
Vuonna 2010 Roihuvuori valittiin Vuoden kaupunginosa-palkinnon saajaksi. Suomen kotiseutuliiton myöntämän palkinnon perusteiksi mainittiin etenkin aktiivinen asukastoiminta.
Roihuvuoren rakennuskantaa on esitelty sivulla: http://roihuvuori.com/tietoa-roihuvuoresta/rakennuksia-roihuvuoressa
Roihuvuoren kotikaupunkipolku on valmiiksi suunniteltu kävelyreitti, jonka avulla pääsee tutustumaan alueen historiaan ja nähtävyyksiin. Kuvakertomus kotikaupunkipolun avajaiskävelystä 12.6.2016.
Kesällä 2016 valmistui Roihuvuori-Seuran kylävene ”Ruma ankanpoikanen”. Vene on seuran jäsenten käytettävissä retkeilyyn lähivesilllä.
Roihuvuorentien loppupäähän on kaavoitettu uusi taloryhmä, Ruususenrinne (Roihuvuorentien pohjoisrinne). Kohteen rakentaminen käynnistyy 2010-luvun lopulla tai 2020-luvun alussa. Ruususenrinteen talot alkavat valmistua ja ensimmäiset asukkaat muuttivat uudelle asuinalueelle helmikuussa 2020 (artikkeli, päivitetty 17.2.2020).
Roihuvuoren rakennusten ikäjakauma
Oheisessa kuvassa esitetään Roihuvuoren rakennusten ikäjakauma. Ensimmäisen rakennusvaiheen jälkeen 1950-luvulla on uusia rakennuksia kohonnut varsin tasaiseen tahtiin (lähde: Helsingin kaupunki, kaupunkimittausosasto, avoin data).
Roihuvuori: rakennusten ikajakauma (kartta, pdf).
Roihuvuoren asukasluvun kehitys
Herttoniemen kylä oli lähes 500 vuotta osa Helsingin pitäjää. Valtakunnallisessa paikallishallinnon uudistuksessa vuonna 1865 Herttoniemestä tuli Helsingin maalaiskunnan yksi kylä. Helsingissä toteutettiin suuri alueliitos vuonna 1946, jolloin myös Herttoniemi ja Roihuvuori liitettiin osaksi Helsinkiä.
Suuren alueliitoksen aikoihin vuonna 1946 Herttoniemen alueella asui arviolta n. 1000 asukasta.
| Herttoniemi (kaupunginosa, sisältäen Roihuvuoren) väestönmuutos (Helsingin kaupunki, Tietokeskus (Helsinki alueittain, Aluesarjat)) |
|
| vuosi | asukkaita |
| 1955 | 5428 |
| 1960 | – |
| – | – |
| 1995 | 19 225 |
| 2000 | 24 574 |
| 2005 | 26 333 |
| 2010 | 26 423 |
| 2015 | 28 126 |
| Roihuvuori, väestönmuutos (Helsingin kaupunki, Tietokeskus (Helsinki alueittain, Aluesarjat)) |
|
| vuosi | asukkaita |
| 1955 | – |
| 1960 | 6806 |
| – | – |
| 1995 | 7894 |
| 2000 | 8041 |
| 2005 | 7461 |
| 2010 | 7570 |
| 2015 | 7714 |
Herttoniemen peruspiirin väestö 1992-2016 sekä ennuste 2017-2026
(Lähde: Helsingin kaupungin tietokeskus: Helsingin seudun aluesarjat; 26.9.2016)
Roihuvuoren väestö 1992-2016 sekä ennuste 2017-2026
(Lähde: Helsingin kaupungin tietokeskus: Helsingin seudun aluesarjat; 26.9.2016)
Tietolähteitä
Finna-hakupalvelut (https://www.finna.fi/)
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä = Minnen och sevärdheter i Östra-Helsingfors / [tekijät = författare: Sigbritt Backman .. et al.] ; julkaisija: Itä-Helsingin kulttuuriseura 2000
Maalaismaisemista Itä-Helsingiksi / [toimittaja:] Kyllikki Kailari ; teostoimikunta: Raimo Hanski … [et al.] ; julkaisija: Itä-Helsingin kulttuuriseura 2005
Roihuvuori : Ehrensvärdin kartanon maista vehreäksi kaupunginosaksi / Kaarina Hulkkonen; julkaisija: Hulkkonen, Kaarina [Roihuvuori-seura] | 1999
Herttoniemi : kylä, kartano, kaupunginosa / Eva Packalén; julkaisija: Packalén, Eva Helsingin kaupunginmuseo | 2008
Roihuvuori, wikipedia-artikkeli (https://fi.wikipedia.org/wiki/Roihuvuori)
Wikipedia: eri artikkeleita
Helsinki alueittain. Helsingin kaupunki, Tietokeskus. http://www.hel.fi/www/tieke/fi/tilastot_tutkimukset_tietoaineistot/tilastojulkaisut/helsinki-alueittain-ja-piirijakokartat
Aluesarjat. Helsingin kaupunki, Tietokeskus.
Roihuvuoren kylälehden eri numeroita
Muita sekalaisia lähteitä
