Roihuvuoren Kylälehti 2/2011 on ilmestynyt!
36 sivua asiaa sekä Roihuvuoresta että Kyläjuhlien ohjelmistosta on poimittavissa mukaan telineistä alueen kaupoista, kirjastolta sekä lukuisista liikkeistä. Ilmaisjakelun mukana lehti jaetaan Kyläjuhlia edeltävänä viikonloppuna.
Lue lehden nettiversio tästä ->
Roihuvuoren paikallisderbyn ideoinut räppäri Asa pakinoi jalkapallosta ->
Uutta Litmasta odotellessa
Oligarkki Roman Abramovich onnistui hankkimaan vuonna 2003 lontoolaisen Chelsean joukkueen omistukseensa. Venäläisten työläisten selkänahasta ja raaka-aineista omaisuutensa 90-luvun alussa hankkinut ex-öljypohatta ostaa nyt joukkueensa riveihin 20-vuotiaita lupauksia ympäri maailmaa. Ja kuin ihmeen kaupalla – tai ainakin kaupalla – joukkue on alkanut kerätä mestaruuksia.
Tälläisten joukkueiden kannattaminen on ristiriitaista. Ymmärrän, että sydänsuosikkia on vaikea vaihtaa kun ensimmäinen joukkueen pelipaita on saatu ennen kouluikää ja katsomossa on koettu unohtumattomia ilon sekä surun hetkiä vuosien varrella. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin raja vastaan. Vuonna 2008 Wimbledon FC:n koko organisaatio myytiin sadan kilometrin päähän Lontoosta Milton Keynesin kaupunkiin. Fanit eivät kuitenkaan seuranneet perässä, vaan perustivat uuden AFC Wimbledonin.
Suomessa sopupelijupakat ja sponsorirahoitukset ovat vieneet viime aikoina leijonanosan jalkapallokeskustelusta. Maajoukkueen esitykset ovat olleet surkeita läpi linjan, eikä ilonaiheita stadionilla ole löytynyt kuin maahanmuuttajien suorituksissa. Kansainvälisillä kentilläkään ei ole yhtään Litmasen veroista taituria kasvamassa kauraa. Tottakai taustalla on se fakta, että lumi nuokkuu kuplahallien katoilla puolet vuodesta ja kesä on täällä vain poronkusema; silti tuntuu, että olemme kansana jääneet auttamattomasti paitsi tämän jalon lajin hienouksista.
Ymmärrän englantilaisia huligaaneja monella tapaa. Uskon, että sosiaalinen yhteenkuulumisen tunne on ihmiselle elintärkeä, ja ottelun tohinassa itsekin innostun päästämään suustani kauheuksia kentän pillisuulle. En minä ikinä ole paininut ottelussa, mutta sydämeni annan kokonaan joukkueelle. Olen sitten kentällä tai katsomossa niin hullaannun ottelussa kuin ottelussa – se muistuttaa kuitenkin enemmän brasilaistyylistä sambailoittelua ilman huligaanien väkivallan varjoa. Kai sitä voi myös varoitukseksi todeta, että niitä suomalaisia jalkapallohuligaaneja alkaa sikiämään vasta/heti, kun suomalainen jalkapallo alkaa menestyä maailmalla. Sitä odotellessa istun katsomossa soijamakkara suussa filosofoimassa kenet pitäisi vaihtaa Forssellin tilalle tekemään maaleja.
Vuosien mittaan olen oppinut lajin parissa yhtä ja toista, mutta suurin opetus on joukkuehengen tärkeys. Kentällä ei voi menestyä elleivät kaikki pelaa yhteen. Turha tuomarin panettelu ja vastustajille mylviminen johtuvat usein omasta liikayrittämisestä tai huonosta kunnosta. Usein onkin niin, että mitä huonompi fyysinen kunto, sitä kovempi melu pelaajista lähtee. Hiljaa ei tietenkään pidä olla: pitää varoittaa joukkuetovereita kovalla äänellä, jos vastustaja on selän takana ja tulee ilmoittaa selvästi silloin kun tahtoo pallon itselleen, mutta liikamölyäminen erottuu vain epäeduksi kentällä. Joukkueessa on aina jokaiselle paikkansa ja sekaan mahtuu kaikenmaailman kikkailevia taiteilijoita, terrierimäisiä työmyyriä ja keskikentän aivoja. Kun tämän ihmisluonteiden kirjon saa toimimaan yhdessä, niin jalkapallo on herkkua silmälle.
TV2:n Englannin liigan lähetykset olivat lapsuudenkodissa todellinen yhteenkokoontumisen hetki. Koko perhe kerääntyi lauantai-iltapäivisin teeveen ääreen ja vanhemmat katselivat lapsien kanssa kovatasoisia otteluita hartaasti keskittyneinä. Tuohon aikaan näytteleminen ei ollut vielä imeytynyt osaksi jalkapalloilua, mutta sen sijaan aikaa sai pelata härskisti loputtomiin ja tunteet nousivat pintaan joka viikonloppu, niin kotona kuin kentälläkin. Ottelun jälkeen otin pallon kainaloon ja painelin instituutin nurmelle skodimaan. Se ei maksanut mitään ja oli kaikki kaikessa nuorelle klopille.
Rahamiesten esiinmarssi on tehnyt maailmalla monesta jalkapallostadionista "Hartwall Areenan" ja suosikkijoukkueiden pelipaidoissa ylväät tunnukset ovat jääneet mainosten alle. Nyt kun Englannin liigaa saa seurata vain maksullisilta tv-kanavilta ja suomifutis rypee pohjamudissa niin on aika täyttää Roihuvuoren alakenttä nappulakengillä ja näyttää, että yhteenkuuluvuuden tunnetta syntyy ilman suuria summiakin. Jalkapallo on sosiaalinen tapa viettää aikaa ja paikallistaistelut ovat lajin suola. Toivotaan, että meidän tuomari on poliittisesti korrekti, vaikka hän kuulemma Chelsea kannattaakin!
Asa
