| Tällä palstalla kutsutut kolumnistit kirjoittavat kokemuksistaan Roihuvuoresta. Toimittaja ja tietokirjailija, Eino Leino, on palstamme ensimmäinen kolumnisti. Eikka asui Roihuvuoressa 1983-2001 ja toimi Roihuvuori-Seuran puheenjohtajana 1999-2001.
Artikkeli on julkaistu Seuran web-sivuilla 8.4.2005. Nyt se julkaistaan uudestaan, |
Punahilkan ja vuorenpeikon helmoissa
Helsingin keskustassa suuriin ikäluokkiin 1946 syntyneenä tunsin lapsuudessani asfaltin ja betonin puristuksen.
Keskustassa asuessamme katosimme veljeni kanssa alle kouluikäisinä etsimään avaruutta satamasta tai Tähtitorninmäeltä. Laivat toivat viestiä maailmasta. Tiesimme maailman jatkuvan suurten vesien taa. Isä niitä laivoja rakensi, ja tunsimme kai oikeudeksemme häipyä niitä tarkastelemaan useimmiten luvatta, kuten pikkupojilla on tapana. Nyt aikuisena ymmärrän, että haimme seikkailun ohella valoa, avaruutta, meren kiloa ja vehreyttä.
Keskusta-asuntojen jälkeen kotimme oli murrosikään asti Pitäjänmäellä, urheilukentän laidalla, miltei maaseutumiljöössä, jossa varis vaikutti kaupunkilaispojan silmissä kotkalta ja jossa talvi puki maiseman puhtaaseen lumeen. Kun urheilukentällä vietti vapaa-aikansa, kulki hyvässä hapessa. Kaiken jaksoi. Ei mikään ponnistus käynyt suureksi vaivaksi.
Ensimmäisinä avioliittovuosina kotimme oli Etelä-Haagassa. Helsingin itäisissä kaupunginosissa en muista edes käyneeni, kunnes muutimme Herttoniemeen. Lenkkimaasto alkoi takapihalta. Viikin pellot ja Vanhankaupunginlahti olivat kävelymatkan päässä. Löytyi uusi avaruus, uusi valo. Itä tuntui kodilta, sieltähän aurinko nousi.
Kun pinottiin seteleitä oman asunnon hankintaan, asuttiin kaksi vuotta Mellunmäessä. Likeltä kotitaloa kulki Vantaan raja. Metsästä löytyi merkkejä, jotka asiantuntijat tulkitsivat karhun jättämiksi. Vantaata riitti vain pieni kaistale ennen kuin alkoi Sipoo, jossa jolkottivat Sipoon sudet.
Ostaessamme ensimmäisen asuntomme Vuorenpeikontieltä Roihuvuori oli aikuinen. Lähiöksi Roihuvuorta oli alettu rakentaa 1955. Ensimmäisessä vaiheessa (kun olin pikkupoika Pitäjänmäellä) oli rakennettu vanha Roihuvuori. Toinenkin rakennusvaihe Strömsin alue, Peukaloisentien ja Untuvaisentien talot oli valmis.
Meidän aikanamme kaupunginosan ilmettä muutti eniten Tulisuontien varteen 1990-luvun alussa noussut valkeiden talojen rykelmä, joka lohkaisi entisen E-instituutin ja Strömsin maita ja veivät koiralenkiltä yhden idyllin.
Koirametsän väkeä
Koskemattomina kestivät Vuorenpeikontien takaiset kalliot ja metsä. Sinne ulkoilupolun varteen saimme koirapuiston, kun olimme keränneet parisataa nimeä ja esitelleet paikan kaupungin byrokraateille. Ehkä 1990-luvun alkaessa kaupungin kirstussa oli rahaa. Siihen viittasi se, että puistohanke toteutui alle puolessatoista vuodessa.
Koiraihmiset ovat hyvää väkeä. Kerjäävät ystävyyttä ja hellyyttä kuten koiransa. Varmaankin siksi koirametsässä syntyneet ihmissuhteet ovat kestäviä. Häntäniekkojen ilot yhdistävät yhtä lailla kuin surut koiruuksien sairastellessa tai kuollessa.
Ilman koirametsää en olisi tullut tietämään, että Sahaajankadun ja Roihuvuoren välisillä kallioilla ja metsässä asustaa hyvinvoiva kettukanta. Epäilin muiden kettuhavaintoja ennen kuin osuin näkemään siellä ensimmäisen repolaisen. Asiantuntija kertoi, että alueella on elänyt monta kettusukupolvea jossakin ihmisen näkymättömiin jäävässä luolassa, jota uudet sukupolvet pidentävät.
Roihuvuoresta kirjoitettaessa mennään aina metsään.
Metsä, puistomaiset pihat ja meri ovat kaupunginosan aarteistoa ja viihtyvyystekijä. Kun otin valokuvia vesitornin katolta, Roihuvuori avautui vehreänä kylänä suurempien naapurikaupunginosien lomassa. Näki, miten likellä on meri ja miten kauniisti se kaupunginosan rantoja hyväilee.
Roihuvuori-seuran puheenjohtajakaudellani suurimmaksi murheeksi ilmaantui kaupungin halu rakentaa Sahaajankadun yläpuolinen metsä kerrostaloiksi. Kävi ilmi, että tonttipulaan vedoten kaupunki harjoittaa kovaa politiikkaa.
Kun Stadista viedään vihreys ja viihtyisyys, nuoret perheet muuttavat naapurikuntiin. Se liikehdintä on jo käynnissä. Helsinki menettää veronmaksajia. Tulevaisuudessa Helsinki joutuu houkuttelemaan asukkaita ja tarjoamaan jotakin, mitä naapurikunnilla ei ole. Ei ole suurikaan vaiva tehdä kaupunki kolkoksi. Ilmeen muuttaminen ihmisystävällisemmäksi sen jälkeen on jo mahdoton tehtävä.
Kovassa kunnallispolitiikassa kaupungin virkamiehen käsi on grynderin kädessä. Kaikki lasketaan rahassa. Asuntojen hinnat nousevat. Taloja rakennetaan vieri viereen niin, että piha-alueilla ahdistuu. Vedotaan siihen, että tämä on kaupunki, näin kaupungissa pitääkin asua.
Kettu pihan vieraana
Roihuvuori on niitä lähiöitä, joissa piha-alueillakin on tilaa hengittää.
Kun ostimme suuremman asunnon Punahilkantieltä, olimme yhä vehreyden keskellä. Heinäkuun yönä pihallamme vieraili kettu pentuineen.
Arvelin, että repo oli saanut viestin pihan reunaan pesiytyneestä siiliperheestä. Jompikumpi kohtaamisessa on selvinnyt voittajana. Todennäköisesti kettu, jos se on malttanut odottaa siilin piikkipanssaripuolustuksen väsymistä. Vai olisivatko revon menu-listalla sinä yönä olleet rusakot, nuo luottavaiset höpönassut.
Rullaluistelulenkillä tapasin supikoiran pentueineen. Ajattelin, että paljon on Stadissa asukkaita, joiden ei tarvitse panostaa kodin hankintaan. Niillä on tonttia, minne rakentaa, ja aina syntyy uusia sukupolvia. Kun tutustuin naapuritalon herraan, joka aina autosta noustessaan kantoi aseita kotiin, kävi ilmi, että hänen työnsä oli kaupungin metsästäjänä harventaa villieläinkantaa.
Pikkupoika minussa muuttui aikuiseksi ja tajusin, että jossakin lienee raja ilmaisasukkaitten eli eläinten oikeuksilla ennen kuin niistä tulee ongelma. Eläimillä ei ole puheoikeutta eikä puhevaltaa. Villi on vapaa ja vapaa on villi. Kaupungissa villieläinten katsotaan ylittäneen reviirinsä, jos niitä ilmestyy liikaa.
Viimeiset Roihuvuoren vuotemme vartioimme kirkkoa takaapäin. Olin vieraillut Punahilkantien talossa 1960-luvulla ennen kuin muutimme siihen. Kirkkoa ei ollut vielä silloin rakennettu. Talon kulmalla kääntyi bussi.
Roihuvuori-seuran varapuheenjohtaja editoin Kaarina Hulkkosen kirjoittaman kaupunginosan historiateoksen. Kirjan kustantamiseksi järjestimme rahoituksen yksityisiltä ja kaupungilta. Kun teos saatiin julkaistuksi, roihuvuorelaiset löysivät kotiseudultaan paljon sellaista, joka heiltä kenties siihen mennessä oli jäänyt havaitsematta.
Raha puhuu yli järjen
Jos tyynin illoin malttaa heristellä kuuloaan, Herttoniemen kartanon maihin taannoin kuuluneessa Roihuvuoressa kuuluu yhä Augustin Ehrensvärdin ääni.
Ehrensvärd, Suomenlinnan rakennuttaja, oli kartanon maineikkain omistaja. Vähiten maineikas kartanon isännistä oli amiraali Carl Olof Cronstedt, joka Suomen sodassa 1808 allekirjoitti Viaporin antautumissopimuksen ja josta Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoiden Viapori-runossa kirjoitti: Ken kavaltanut maansa on, on suvuton ja lapseton.
Ei monellakaan kaupunkilähiöllä ole niin värikästä historiaa kuin Roihuvuorella. Yhtä lailla kuin Ehrensvärdiä muistetaan Roihuvuoren maiden entisenä isäntänä, olisi syytä ymmärtää myös toista isäntää, Cronstedtia. Kovin vähäiset olivat hänen vaihtoehtonsa kaksisataa vuotta sitten. Niin Suomen sodasta on vasta parisataa vuotta. Se on lyhyt aika historiassa, muutaman sukupolven hujaus.
Kirjoittaessani Roihuvuoresta huomaan kirjoittaneeni koirista, villieläimistä ja historiasta. Otan vastaan moitteet siitä, että hempeästi katson menneeseen.
Mikä kaupunginosasyhdistyksen mielestä on järkipuhetta, se päättäjien mielestä on yleensä hössötystä ja turhia unelmia. Joku tietää aina paremmin. Joku on tietävinään aina paremmin. Ja on joku, joka todella tietää, mutta hän ei ole päättäjä.
Kaupungin kehittämistä ei ratkaise järki, vaan raha. Raha puhuu ohi ja yli puoluerajojen. Lausuma ei ole kyyninen, vaan tosi. Rahan puhuessa vihreys, vehreys ja viihtyisyys on vaarassa kadota. Ennen kuin raha puhuu, on kaupunginosayhdistyksen aika puhua ja toimia. Sitä kautta kaikki voivat vaikuttaa, jäsenyydellään, olemalla aktiivisia.
Roihuvuoren osa on parempi kuin monen muun lähiön. Se on rakennettu niin, että käy mahdottomaksi raiskata se kaikilta osiltaan. Vaikka kaupungin metsästäjä kuinka huhkii, jokunen kettu siellä vielä vilistää ja muutama rusakko.
Mutta kauanko menee aikaa siihen, kun Strömsin rannoille nousee uusien merinäköalarakennusten rivistö? Onneksi emme tiedä, monesko sukupolvi meidän jälkeemme nekin rannat raiskaa.
Eiköhän tilata aikakoneesta paluu Ehrensvärdin aikaan. Aloitetaan alusta, puhtailta kallioilta.
Eino Leino, Eikka asui Roihuvuoressa 1983-2001 ja toimi Roihuvuori-Seuran puheenjohtajana vuosina 1999-2001.
