Demokratiasta on viimeaikoina puhuttu tavan takaa. Milloin sitä on haluttu kehittää enemmän asukkaiden suuntaan, milloin taas koko mallin toimivuus on kyseenalaistettu. Helka ry. on virittelemässä omaa Helsingin paikallinen kehittämispolku -hankettaan alueiden kehittämiseksi paikallisten koalitioiden voimin. Uudet liikkeet ovat taas käyttäneet menestyksellisesti sosiaalista mediaa näyttävien yhteisöllisten tapahtumien rakentamisessa. Helsinki on paikoitellen alettu nähdä eräänlaisena ”yhteismaana”, joka voi tuottaa satoa vain joukkoponnistuksin julkisen rahoituksen vähittäisen kutistumisen takia. Samalla on aktualisoitunut kysymys yhteishallinnasta, miten erilaisia kollektiivisiin etuihin pohjaavia hankkeita tulisi hallita.
Taannoin esitettiin telkkarissa Hella Wuolijoen tekstiin perustuva elokuva Juurakon Hulda (1937). ”Yhteismaan” käsite nousee siinäkin omalla tavallaan esiin erilaisina demokratia- ja hallintotulkintoina. Yhteismaana on elokuvassa kylläkin koko Suomi, käsityksissä vastakkain Hulda ja filmin herraporukka (poliittis-taloudellinen eliitti). Herraporukka koostuu eri puolueiden edustajista. Herrat sopivat valtiollisista asioista komiteoissa ja etenkin lasien ääressä öisin. Kansa on heille tilastollinen suure, ja puhunta on erkaantunut arjesta. Puolueet ovat tässä jo kasvamassa osaksi valtiota ja menettämässä kansanliikeluonnettaan. Hulda taas näkee eduskunnan roolin ensisijaisena vallankäyttäjänä ja pitää kansanedustajia nimenomaan kansalta valtuutuksen saaneina toimijoina. Siksi Hulda haluaa kiihkeästi päästä eduskuntaan kansanosansa äänitorveksi ja etujen puolustajaksi.
Wuolijoki aisti siis jo ennen sotia puoluelaitoksen, kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhteen muuttumisen. Politiikkakäsitys on näihin aikoihin saakka kulkenut samaan suuntaan kuin elokuvan herraporukalla. Puolueet ovat mm. avustusten kautta entistäkin riippuvaisempia valtiosta – eivät niinkään jäsenistään – ja haluavat kaikki valtionhoitajiksi jos vain mahdollista. Tähän päästäkseen puolueista on tullut markkinointikoneistoja, jotka pyrkivät myymään itseään äänestäjille saadakseen pelimerkkejä valtapyrkimyksilleen. Näyttöarvo on esiintulossa olennaisinta ja oma ura monelle kenties vahvin motiivi puoluejäsenyydelle.
Kuvattu kehitys on ollut mahdollinen ehkä sen takia että sotien jälkeen talous on kasvanut. Jaettavaa ja palveluita on piisannut, puoluelähtöinen edustuksellisuus on riittänyt. Entä nyt kun julkinen talous on ajautumassa globaalisti kroonisiin ongelmiin? Pakottaako se osaltaan mieltämään hallinnon ja kansalaisen roolit uudella tavalla? Kaikkea ei voikaan enää ulkoistaa virkakunnan hoidettavaksi. Jos kansalainen aletaan nähdä entistä selvemmin myös resurssina, niin kaiketi se edellyttää muutoksia myös tavassa käyttää valtaa. Talouselämässä sijoitetut resurssit ovat suhteessa äänivaltaan.
Puolueet tuskin ajattelevat aivan näin demokratiahankkeissaan. Ne halunnevat pikemminkin vahvistaa legitiimiä asemaansa. Kansalainen, joka sijoittaa yhteisiin hankkeisiin muitakin resurssejaan kuin pelkän äänestämässä käynnin, halunnee kuitenkin sijoituspottiaan vastaavan äänivallan toimintaansa liittyvissä asioissa. Puoluekoneistoja tarvitaan jatkossakin mutta ei ilman huldia, jotka kiskovat niitä takaisin kohti kansalaisyhteiskuntaa – puolueiden alkuperäistä kasvualustaa. Ja uudenlaista yhteishallintaa, joka luo kaikille halukkaille mahdollisuuden sijoittaa osallisuusresurssejaan yhteisen kakun leivontaan.
LISÄTIETOJA
Helsingin paikallinen kehittämispolku -hanke