Mielikuvahötöstä kestävään suunnitteluun
Kaupungit ovat syntyneet alkujaan vaihdannan ympärille ja kaupunkien kehittäminen on vaihdannan edellytysten parantamista, kiteytti Pasi Mäenpää sanomansa Helsinki takaisin jaloilleen kirjansa julkistamistilaisuudessa 21.9. Laiturilla. Oleellista on pitää aina mielessä toiminta. Mielikuvien ja hallinnon ”strategisen kehityspuheen” kuilu käytäntöön ja kansalaisten arkeen on päässyt revähtämään 2000-luvulla kirjoittajan mielestä turhan suureksi.
Identiteettiä etsimässä
Kirjassa surfataan isoilla vesillä. Näkökulmat levittäytyvät kaupungin strategisista visioinneista eri elämänalueille ja sektoreille – kaupunkisuunnitteluun, kulttuuriin, kauppaan ja kansalaisyhteiskuntaan. Helsinki on edelleen etsimässä identiteettiään. Vanha luokkiin perustuva kaupunki katosi, koska heikko porvaristo ei jaksanut sitä kannatella eikä myöskään sisällissodan hävinnyt työväenluokka. Maailmasodanjälkeistä kaupunkia suunniteltiin jo massa- ja kulutusyhteiskunnan tarpeisiin. Lähiöt merkitsivät identiteetin katkosta ja alueiden toiminnallista eriytymistä toisistaan.
Tätä kadonnutta identiteettiä ollaan nyt hakemassa milloin mistäkin, niin maalaisuuden sävyttämästä suomalaisuudesta kuin markkinoita syvään kumartavasta globalisaatiohehkutuksesta. Molemmat tarjoavat kuitenkin huonot lähtökohdat kaupungin suunnittelulle, koska ne eivät tukeudu tarpeeksi olemassa olevaan. Suomi on tosiasiassa läpiurbanisoitunut, maalaismaisemakin luodaan kaupunkilaisuudessa hioutuneiden linssien läpi. Matti Vanhasen kultaamaa ”Nurmijärveä” ei oikeasti olekaan.
Markkinaehtoisuus taas kaventaa ja vääristää suunnittelun näkökulmaa, altistuu mainostoimistomaisten houkuttelumallien käyttöön ja lopulta varastaa kaupunkitilan kansalaisilta yksityisille intresseille. Globaaliin markkinapeliin heittäytyminen visioinnissa tyyliin ”Helsinki on maailmanluokan innovaatiokeskus”, tekee menestymisestä itseisarvoista. Kulttuuri ja tiede ovat tässä vain välineitä aseman saavuttamiseksi. Tärkeää ei enää ole paikallisuus, asukkaat ja palveluiden kehittäminen vaan kaupungin näkyvyys. Imagohyötyjen hankinnasta tulee helposti itsetarkoitus muun kehittämisen kustannuksella. Vasta tulevien imagovoittojen jälkeen on odotettavissa hyvää kaikille.
Mäenpää muistuttaa kaupunkitutkimuksen keskeisestä kysymyksestä, mikä kaupunki on ja kenelle se kuuluu. Ensisijaisesti se on kaupunkilaisten muodostama yhteisö, civitas. Toissijaisesti se on fyysinen olemus, urbs. Ja vasta kolmanneksi visioiden nykyinen ykkönen eli hallinnollinen yksikkö, osa globaalia kaupunkiverkostoa.
Avara urbanismi
Ratkaisuksi identiteettiongelmiin ja moneen muuhunkin Mäenpää lanseeraa avaran urbanismin käsitteen. Siinä kaupunkilaisuutta ei yritetä tunkea yhteen putkeen vaan nähdään sillä olevan monenlaisia ja alati täydentyviä ilmentymiä; jopa se moderni nurmijärveläisyyskin. Kaupunki syntyy jännitteistä ja niitä ei ole syytä tukahduttaa. Identiteetin heikkoudet on käännettävä todellisuudesta lähteväksi kehittämiseksi. Imago syntyy uskottavammin todellisuuden aineksista kuin eliitin utooppisista tavoitetilojen maalailusta.
Avaran urbanismin pohjalta hahmotetaan Helsingin seudun ydinkaupungille, välikaupungille (lähiövyöhyke) ja seutukaupungille omat ”kehittämisohjelmat”. Esiin nousevat erilaiset elämäntavat ja niiden sopeuttaminen kestävään kehitykseen. Kirjassa hahmotellaan eri vyöhykkeille omanlaisensa palveluiden keskittymät ja niiden saavutettavuutta tukevat liikkumistavat osana asumisen kokonaisuutta. Tässä onkin ehkä kirjan kiinnostavinta visiointia. Tutkijat ovat alkaneet tulla kammioistaan kehittäjien tontille, mitä on syytä tervehtiä ilolla (mm. Timo Kopomaa: Lähiö 2.0). Kirjan loppupuolella ideoita heitetään vielä lisää melkein hengästymiseen saakka.
Pelkistettyä kuluttamista
Menestymisideologian taustalla kirjoittaja näkee markkinaliberalistisen asennoitumisen, joka typistää kansalaisuuden kuluttamiseksi. Tähän julkinen sektorikin on palveluiden muotoilussaan lankeamassa tai jo langennut. Esimerkiksi kulttuuritoimea kritisoidaan siitä, että se on mennyt mukaan globaalipeliin Helsinki-kuvan kiillottamiseksi. Se on johtanut suurten tapahtumien ja festivaalien suosimiseen avustuspolitiikassa perinteisen sivistys- ja valistustehtävän kustannuksella. Festivaalikonseptissa jää kaupunkilaiselle pelkkä passiivinen kulttuurin kuluttajan rooli ja koko kulttuuri alistuu talouden apupojaksi. Vaikka kulttuuria hehkutetaan kaupungin visioissa, sen ei saa antaa johtaa harhaan. Kulttuuri liitetään tässä puheessa luovuuteen ja sitä kautta kulttuurin ajatellaan myös tukevan talouden innovaatioita. Miten se käytännössä tapahtuu jos tapahtuu, jää kuitenkin suureksi arvoitukseksi.
Massiiviset liikekeskukset, joissa ihmiset viettävät paljon aikaa, eivät ole avoimia kohtaamisten foorumeita vaan jäsentyvät ostamisen ja myymisen ympärille. Yksityinen ja yleinen intressi eivät näissä konsepteissa kohtaa optimaalisesti. Kriittisyydestään huolimatta Mäenpää ei kuitenkaan tyrmää markkinoita vaan etsii nykyistä toimivampia tapoja etujen yhdistämiseen. Monitoimiostarit ovat yksi näkyvä kehittelyn kohde.
Summa summarum
Helsinki takaisin jaloilleen – kirjassa tutkija on suorastaan loikannut ulos kammiostaan ja kiskaissut vallan kabinettien ikkunat avoimiksi tuulen riepottelulle. Rohkea teko – oli kirjoittajan ajatuksista mitä mieltä hyvänsä. Jää nähtäväksi kasataanko kaupungin strategiapaperit entisiin pinoihin tällaisen tuuletuksen jälkeen ja saako työ jatkajia muualtakin.
TIETOJA KIRJASTA
Pasi Mäenpää: Helsinki takaisin jaloilleen, Gaudeamus
Kirjan hinta 34 euroa