Tämä Harri Saksalan v. 1981 levyttämä kappale kaikui vielä keväällä -84, kun ostin ensimmäisen oman asuntoni ja muutin Tapulikaupunkiin. Haaveenani oli ollut ostaa asunto Pihlajamäestä tai Pihlajistosta (rakastin kallioita), mutta rahani riittivät vain joko Koivukylään tai Tapulikaupunkiin, joiden maineena oli olla ”kohtuullisten asuntojen alueena”. Koivukylässä kävin katsomassa 12-kerroksisessa talossa olevaa asuntoa, mutta ikkunan vieressä seisoessani alkoi huimata ja hylkäsin alueen. Tapulikaupungissa ihastuin Palovartijantiellä olevaan kauniiseen yksiöön, jota oli myymässä herttainen ikääntyvä rouva poikansa avustamana.

Uusi asuntoni oli hyvällä paikalla, lähellä asemaa ja ikkunasta näkyi ohikiitävät junat – olihan aseman vieressä olevat talot vielä rakentamatta. Iltaisin huvinani saattoi olla junien katseleminen ja tavaravaunujen laskeminen. Työkavereistani pari asui Keravalla ja myös toisella heistä oli näköyhteys radalle. Kerran luonani käydessään hekin innostuivat bongaamaan junien pituuksia. Sen jälkeen vakioaihe töissä olikin, kuka meistä oli nähnyt pisimmän junan edellisiltana.

Lisäansioita saadakseni menin viikonlopputöihin lentokentälle R-kioskiin. Joskus oli uuvuttavaa polkea pyörällä lauantai-iltana myöhään töistä kotiin ja heti sunnuntai-aamuna aikaisin takaisin kentälle. Sunnuntaivuoron jälkeen olin kerran niin väsynyt, että horjahdin pyörän selässä ja olin ajaa ojaan.

Tapulikaupungissa asuin vain vuoden verran, kevääseen -85, sillä odotin jo lasta ja muutin sen takia lapsen isän luo Tikkurilaan. Raskaana ollessani kävin kerran hammashoitolassa Läksyrinteellä. Hammaslääkärimies flirttaili kanssani ja kehui, että ”rouvalla on niin hoikat nilkat”.

Yhteyteni Tapulikaupunkiin säilyi entisellään muuton jälkeenkin, sillä omistamaani asuntoon muutti maakunnasta tullut siskoni, ennen kuin hän osti oman asunnon – tietenkin Tapulikaupungista. Lapsen ollessa pieni kyläilimme usein siskoni luona ja käväisimme samalla tyhjässä asunnossani, ennen kuin lopulta myin sen edelleen. Vietimme lapsen kanssa kesäpäivää puutarhapalstojen takana olevassa leikkipuistossa, jonka kahluualtaassa lapset pärskivät vettä innoissaan ja juoksentelivat pitkin nurmikenttää. Syksyisin siskoni kasvimaalta saimme useat kerrat marjoja ja vihanneksia kotiin viemiseksi.

Yli kolmekymmentä vuotta on kulunut Tapulikaupungin ajoista. Matkani on kulkenut Tikkurilan ja Hiekkaharjun kautta kuitenkin Koivukylään, tosin radan toiselle puolelle kuin nämä tornitalot. Molemmat asuinalueet, sekä Tapulikaupunki että Koivukylä, ovat mainettaan parempia; luonnonläheisiä, ystävällisiä ihmisiä ja hyvien ulkoilu- ja liikenneyhteyksien äärellä. .. Ja Tapulikaupunkiin ovat siteet säilyneet edelleen, asuuhan siellä siskoni lisäksi nyt myös opiskeleva kummipoikani.

Ensimmäisenä Tapulikaupungista näin kesänkellertävän heinikon. Vuosi oli 2003, olin 23-vuotias, juuri ensimmäisen kunnon työpaikan saanut, ja tulossa asuntonäyttöön Porvarintielle, mutta jäin 73:n bussista erehdyksessä pois jo lukion pysäkillä. Siitä sitten taivalsin autokaistan laitaa Porvarintien risteykseen, kun en tajunnut että kevyen liikenteen väylä kulki vähän syrjemmässä. Tässä olikin ensi kohtaaminen Tapulin erään ominaispiirteen kanssa: autotiestö ja kevytväylästö ovat täällä aidosti erillään toisistaan ja homma toimii, vaikka voikin oudompaa kävijää eksyttää.

Ja se asunto: voi mikä upea valon määrä kahteen suuntaan avautuvista ikkunoista! Ostopäätös käytännössä syntyi sillä hetkellä. Valinta osoittautui muutenkin toimivaksi: pian osoittautui, että taannoisilla juhannusjuhlilla tapaamani soma nuori nainen – merkillinen sattuma! – asui aivan naapurissa eli Käsityöläisentiellä. Ei edes ollut kiirettä muuttaa yhteen, sillä mikäpä oli kulkiessa muutama kymmenen metriä talosta toiseen. Mutta elämä menee kuten menee, ja jokunen vuosi myöhemmin hän lähti, minä jäin Porvarintielle.

Tapulissa kelpasi kyllä asustella alusta asti, mutta lopullisesti taisin tykästyä seutuun kesällä 2008, jolloin toipuminen pienestä leikkauksesta pakotti elämään vähän hitaampaa elämää muutaman viikon ajan. Tuolloin tulivat tutuksi niin oman terveysaseman mainio apu, Maatullinaukion mansikanmyyjät kuin leikkipuiston kumpareetkin – tienoon paras auringostanauttimispaikka!

Niinpä, kun sitten erään toisen nuoren naisen kanssa alettiin keskustella yhteen muuttamisesta, kannatin Tapulia vahvana vaihtoehtona yhteiseksi kodiksi. Tie vei ensin vuokrakaksioon samaisessa Porvarintien talossa, sitten rivitaloon – johon sitten aikanaan toimme Kätilöopistolta myös uuden pikku tapulilaisen.

Vaikka varmasti elämä voi joskus viedä vielä muuallekin, on tämä ollut minulle se paikka jossa olen kahdestikin saanut perustaa oman kodin, ensin yksin, sitten toisen kanssa. Jo pelkästään siksi ajattelen Tapulista lämmöllä.

Kevät 1957, ylioppilaskirjoitusten aika ja seuraavana päivänä pelkäämäni suomenkielen ainekirjoitus. Asuin kotona vanhan Puistolan puolella ja läksin rentouttavalle kävelylle radan varteen. Kuulaassa toukokuun illassa siinsi taivasta vasten kaukana laajan peltoaukean takana Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkon terävä katonharja.

Tuolle pellolle alettiin 1970-luvulla rakentaa kerrostaloja. Vanhassa Puistolassa ei niitä ollut, ja olin joutunut ostamaan ensimmäisen asuntoni Tikkurilasta. Virkaura oli lähtenyt käyntiin Helsingin kaupungilla, ja syksyllä 1979 tuli hakuun kiinnostava uusi työ. Siihen aikaan kaupungin virassa olevan oli vuosittain anottava lupa asua Helsingin ulkopuolella. Nyt päätin, että ainakaan Vantaalla asuminen ei saisi olla esteenä valinnalleni tuohon virkaan. Pikaneuvottelu Puistolassa edelleen asuvien vanhempieni kanssa, puhelu Palkki-Yhtymään, josta kerrottiin, että yksi myymätön kaksio löytyisi Tapulikaupungista. Käytiin sitä katsomassa ja sitten toimeksi. Lokakuisen tehoviikon aikana möin tiistaina Tikkurilan asunnon, ostin torstaina Tapulikaupungin asunnon ja muuttokuorman myötä lauantaina minusta tuli tapulilainen.

Alkuvuodet olivat rakentamisen ja tyhjien tonttien täyttymisen aikaa. Iltasanomien yritys huonontaa Tapulin mainetta samaan sävyyn kuin aikoinaan erään toisen koillisen asumalähiön nosti asukkaiden taholta kiivaan vastalauseen: ”Mikä oikeus iltapäivälehdillä on mustamaalata ihmisten kotiseutua”. Negatiivinen kirjoittelu taisi laantua siihen.

Tapulissa asumisen hyviä puolia arvostaa vuosi vuodelta yhä enemmän. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä. Kirjastoon voi mennä vaikka tietokoneineen tekemään tyhmiä kysymyksiä ja saamaan viisaita vastauksia,sen muusta palvelutarjonnasta puhumattakaan. Terveysasema laboratorioineen, apteekki, ruokakaupat, bussiyhteydet keskustaan, junayhteys myös lentokentälle ja Tikkurilaan useiden pikajunien pysähtymispaikalle. Aktiivinen kotiseutuyhdistys, seurakunnan tilaisuuksia, nuorison ja eläkeläisten kerhoja, kuntosaleja, kampaamoja ja pizzerioita. Nyt myös oikea kahvila. Ulkoilemaan ja hiihtämään pääsee Puustellin metsään ja jos veden äärelle kaipaa, Keravanjoen rannat ovat kohtuuetäisyydellä. Eivät ole kaukana Kalkkikallionkaan keväiset sinivuokkorunsaudet ja hyvin hoidetut ulkoilureitit.

Liikuntakyvyn huonouden aikana ilmeni uusi ilonaihe: täällä asuu ja toimii ihania ihmisiä. Kotihoitoyksikön tiimistä tuli hoitajia ja toimitettiin apuvälineitä, pitopalvelu toi lounasta kotiin, arvokas naapuriapu ja yhdistysystävien avuntarjoukset antoivat turvallisen olon. Rollaattorilla liikkuessa ovet aukenivat joka paikkaan niin ystävällisten nuorten kuin varttuneempienkin toimesta, ja rollaattorikansa vaihtoi tervehdyksiä raitilla kuljettaessa.

Vanhempani muuttivat loppuvuosikseen Puistolasta maalaiskirkonkylään ja sisaruksetkin tahoilleen. Minä jäin ja pysyin. Mihin tästä nyt osaisi lähteä. Toivottavasti saan asua elämäni loppuun asti täällä koti-Tapulissa.

Kuva: Terttu Heinonen serkkunsa Riitta Romun maalauksessa 1979

Muutin Tapulikaupunkiin vuonna 1991, kun halusin ostaa oman ensimmäisen omistusasunnon. Sellainen löytyikin Parmaajanpolulta. Ihastuin kotini vieressä olevaan kauniiseen koivikkoiseen puistoon, jossa muuttoni aikaan kukkivat keväisin narsissit ja tulppaanit. Olen tykännyt asua, kun täällä on rauhallista.

Täytin keväällä 90 vuotta. Olen syntynyt Viipurissa, käynyt emäntäkoulun ja maalaistalon emännyyden jälkeen toiminut keittäjänä.

Elämänohjeena olen pitänyt ahkeraa työntekoa pienestä asti ja toisena iloista mieltä. Kaikesta selviää kun tahtoa on. Kun äiti kuoli ollessani neljän ikäinen, en ymmärtänyt kun isä sanoi, ettei äitiä enää ole.

Muisti toimii ja kotijumppaa teen joka päivä. Ei suurempia kremppoja onneksi ole ollut. Pyörätuolilla liikun, kun tuota huimausta on niin meinaa heittää nurin. Kerran viikossa auto hakee Malmille Syystien seniorikeskukseen, jossa on monenlaista ohjattua toimintaa.

Ehdin käyttää tietokonettakin vuosia ennen kuin kaaduin rullaportaissa. Tietokonekurssille lähdin muiden mukana, kun pääsyvaatimuksena oli vain ”että pysyy tuolilla ja sormet yltää näppäimille”. Kurssin järjesti Puistolan Omakotiyhdistys Koudan koululla.

Lapsia minulla on jo neljännessä polvessa. Heihin minulla on tiivis yhteys. Asun yksin kotona, tytär hoitaa kauppaostokset ja muutenkin auttaa.

Innokkaana palstaviljelijänä ehdin olla Moisionpolun viljelypalsta-alueella yli kaksikymmentä vuotta. 83 vuotiaana käänsin palstani vielä itse. Viljelypalsta-alueen yhteisöllisyys oli parasta sosiaalityötä.

Olin pitkään Tapuliseuran johtokunnassa, ja olen edelleen seuran jäsen.