Puistolan alueella on ainakin viisi rakennusta, joiden hirsirungot ovat peräisin Terijoelta tai sen lähiympäristöstä Karjalan kannakselta. Yksi näistä on osoitteessa Marsintie1. Tämä terijokelaishuvila oli 1920-luvulta lähtien vuoden 1902 Suomen painichampion Carl Allenin (1874 – 1951) koti. Allen valmensi Suomen1900 -luvun alkuvuosien kultamitalipainijoita. Hän oli myös vuonna 1929 perustetun Puistolan VPK:n perustajia ja osallistui kylän rientoihin aktiivisesti. Toimittaja Eino M-o-n-i Soinio kertoo Allenista 1930 -luvun lopulla: ”Kaikessa hiljaisuudessa elää nyt tämä yksi voimailumme suurista ja ansioituneista uranuurtajista huvilassaan Puistolassa, lähellä Helsinkiä”.

Tietolaatikko 11.1: Terijokelaishuvilat

Lähiöiden ongelmia on ratkaistu ja elinympäristöä kehitetty monin keinoin jo vuosikymmenten ajan. Kaupungin virastojen välinen yhteistyö alkoi 1980-luvulla valtakunnallisen Sofy-projektin myötä. Se tuotti toimintamalleja sosiaalisten ja fyysisten näkökohtien yhteensovittamiseen asuinalueiden suunnittelussa ja kehittämisessä, tarjoten samalla asukkaille osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Tämä oli ennenkuulumatonta. Projektin loppuraportissa esitetyt suositukset ovat edelleenkin käyttökelpoisia.

     Helsingin Lähiöprojektin toiminta alkoi 1996 EU:n Urban-ohjelman rahoituksella. Se on edistänyt esikaupunkien rakennusten peruskorjauksia, ulkoalueiden kunnostamista sekä täydennysrakentamista, koordinoinut kaupungin eri virastojen yhteistyötä, tukenut asukkaiden omaa aktiivisuutta ja tuottanut uusia harrastusmahdollisuuksia sekä matalan kynnyksen kulttuuria. Samoin Erilaisten järjestöjen ja paikallisten yhdistysten aktiivisuus kaupunginosien kehittämisessä on ollut merkittävää. Lähiöprojektin viides toimintakausi alkoi 2012 tunnuksella ”sivistys on siistiä”.

     www.lahioprojekti.hel.fi

     www.helsinki.fi/palmenia/hankkeet/2009/Osterit_asukasosallistumisen_kokemukset.pdf

  Asumisolojen kurjuus Helsingin kaupungissa kärjistyi 1900-luvun alussa asukasmäärän ylitettyä 100 000:n rajan. Sitä helpottamaan Konrad ”Konni” Zilliacus (1855–1924) ystävineen aloitti vuonna 1906 englantilaistyylisen puutarhakaupungin kehittämisen Helsingin maalaiskuntaan Fastbölen (nyk. Kuninkaala) ja Suutarilan kyliin rautatien varteen. Hän hankki 1 200 hehtaaria maata, teki ehdotuksen rautatieseisakkeiden perustamisesta ja aloitti markkinoinnin lähinnä suomenkieliselle työväestölle. Asukkaat saivat ostaa tonttinsa kymmenen vuoden osamaksulla ja rakentaa talonsa vapaasti. Vaikka yhdyskunnasta suunniteltiin omavaraista viljelypalstojen ja pienteollisuustonttien avulla, käytännössä väki joutui käymään töissä Helsingissä.

     Markan inflaatio maailmansodan aikaan 1914–18 vaikeutti maayhtiön toimintaa. Kun ruotsinkielinen maalaiskuntakin alkoi haluta eroon suomenkielisestä työläisyhdyskunnasta, ei sen tulevaisuus näyttänyt valoisalta. Lopulta Helsingin kaupunki lunasti yhtiön 1934 saadakseen maata Malmin lentokentän perustamiseen. Alue liitettiin hallinnollisesti Helsinkiin vuonna 1946 ja sinne asetettiin rakennuskielto. Monin paikoin on vielä jäljellä merkkejä entisestä puutarhakaupungista, jonka paikalla ovat nykyiset Malmi, Tapaninvainio, Tapanila, Puistola (Parkstad) sekä Alppikylä.

   Puistolan Tennis- ja Palloiluhalli Oy perustettiin vuonna 1990. Hallikiinteistön omistaa Tapanilan Urheilutalosäätiö, joka ylläpitää Puistolan Palloiluhallin lisäksi Tapanilan Urheilukeskusta ja Helsingin Kiipeilykeskusta.

   Hallin pinta-ala on 4 250 m2. Siellä on neljä velour-pintaista tenniskenttää sekä kuusi sulkapallokenttää, joita voi käyttää myös salibandyn, käsipallon ja futsalin pelaamiseen. Lisäksi löytyy neuvottelutila, kahvila ja myymälä sekä golfsimulaattori. Omia parkkipaikkoja on 40 ja käytettävissä on myös viereisen lukion parkkipaikka.

  Helsingin kaupunki vuokrasi yhtiölle vuonna 2007 noin 12 000 m2 lisää maata, jolle valmistui seuraavana vuonna neljä uutta ulkokenttää, joista yksi on hiekkatekonurmipintainen. Kolme muuta katetaan talvikaudeksi ylipainehallilla. ”Kuplahalli” valaistaan epäsuoralla valolla, joka on erityisen hyvä sulkapalloa ajatellen.  

  Viereinen Moisiontien jalkapallokenttä (ns. Tapanilan kenttä) on Malmin Palloseuran kotikenttä.

Nuorisoasiainkeskus perusti Tullikirjurin skeittipuiston vuonna 2005. Se tunnetaan myös Puistolan ja Suutarilan skedeparkkien nimellä. Rullalautailijoiden mielestä paikka on riittävän iso; siellä ei törmää toisiin. Rakenteet on tehty hyvin ja kokonaisuus on monipuolinen. Puisto on saavuttanut suuren suosion: tänne tullaan Järvenpäästä saakka.

Skeittipuiston ahkeria käyttäjiä ovat skeittaajien lisäksi skuuttaajat (potkulautailijat) ja BMX-pyöräilijät (pienet temppupyörät). Lapsiperheet käyttävät Tullikirjurin puistoa, sillä potkulautailun harjoitteleminen on täällä turvallista. Skeittipuistossa on myös saatavilla sähköä tapahtumia varten.

Suosiota lisää nuorten toivoma graffitiaita, johon voi vapaasti maalata omilla maaleilla. Mittava katutaideseinä on 68 metriä leveä ja 2,5 metriä korkea. Isojen tapahtumien aikaan nuorisotalo tarjoaa maalit graffitien tekemistä varten.

Skeittipuiston katutaideseinä toteutettiin Lähiörahaston rahoituksella vuonna 2014. Seinä rajaa samalla skeittipaikan ja jousiammuntaradan turvallisesti erilleen toisistaan.

Kirjallisuutta

Elämää lähiössä. Riitta Astikainen ja Riitta Heiskanen ja Raija Kaikkonen 1997, Sanoma Oy.

Helsingin kadunnimet, osa 2, Leo A. Pesonen (toim.), Helsingin kaupungin nimistötoimikunta, 1979

Helsingin kadunnimet, osa 3. Jyrki Lehikoinen (toim.), Helsingin kaupungin nimistötoimikunta 1999.

Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Väitöskirja. Johanna Hankonen 1994, Gaudeamus ja Otatieto.

Ostari. Lähiön sydän, Sari Saresto, Anne Salminen ja Mira Vierto 2004, Helsingin kaupunginmuseo.

Sub 26. Esikaupungeissa tapahtuu! Marja Piimies (toim.) 2009, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto.

Juhani Piilosen artikkeli Helsingin pitäjä -vuosikirjassa 1996, Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys.

Itämeren valtiaiden tytär. Matti Kinnusen artikkeli julkaisussa Helsinki 450-vuotias. Kaupunki meren sylissä. Helsinki-Info-lehden juhlanumero 12.6.2000.

Lähiöiden kehittäminen Suomessa. Kokemuksia asukkaiden osallistumisesta. Juha Kokkonen, Marjaana Seppänen ja Ilkka Haapola, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia 2009.

Urheileva Puistola, Välähdyksiä Puistolan urheiluseuroista ja urheiluharrastuksista 100 vuoden ajalta, Juhani Vahde, Helsinki 2010, Tampereen Offsetpalvelu Oy.

    Nykyinen Vantaa eli entinen Helsingin pitäjä mainitaan asiakirjoissa ruotsinkielisellä nimellään Helsinge jo 1351. Tällöin kuningas Maunu Eerikinpoika myönsi Mätäjoen ja Helsingenjoen koskien lohenkalastusoikeudet virolaiselle Padisten sistersiläisluostarille. Tätä perua ovat mm. Munkkivuoren ja Munkkiniemen nimet. Hämäläiset erämiehet puolestaan kutsuivat jokea Vantaaksi. Pyhän Laurentiuksen kirkko rakennettiin keskeiselle paikalle, Vantaan- ja Keravanjoen sekä Kuninkaantien ja Hämeentien risteykseen 1300-luvun lopulla, nykyinen kivikirkko valmistui 1460.

     Kuningas Kustaa Vaasa perusti Vantaanjoen suulle pitäjän alueelle Helsingforsin kaupungin 1550 kilpaillakseen Tallinnan hansakauppiaiden kanssa. Helsinki siirrettiin 1640 Vironniemelle ja siellä alkoi kaupungistuminen erityisesti pääkaupungiksi tulon 1812 jälkeen. Pitäjä sen sijaan kehittyi kartanoiden ja sahateollisuuden myötä vauraaksi maalaiskunnaksi. Sen keskuksiksi nousivat rautateiden valmistumisen jälkeen Malmi ja Pitäjänmäki, kunnes ne liitettiin osaksi Helsinkiä suuressa alueliitoksessa 1946. Asukkaita vanhan pitäjän puolelle jäi vain 10 000. Toisaalta 1950-luvulla pitäjään liitettiin Korson kylän maat Tuusulasta ja Keravasta. Sitten alkoikin jo suuri maaltamuutto, jonka seurauksena rakennettiin pääkaupunkiseudun lähiöt lyhyessä ajassa. Maalaiskunnasta tuli kauppala 1972, jolloin otti nimen Vantaa (ruots. Vanda), ja edelleen kaupunki 1974. Väkiluku ylitti 200 000 vuonna 2010.

www.vantaa.fi/fi/tietoa_vantaasta/vantaan_historiaa

    Autonomian ajan Suomen raja kulki Karjalan Kannaksella vajaan 30 kilometrin päässä Pietarin miljoonakaupungista. 1800-luvun loppupuolella ja varsinkin Riihimäki – Pietari rautatieyhteyden valmistuttua 1870 pietarilainen vauraampi väestö ryhtyi hankkimaan kesänviettopaikkoja Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien erinomaisilta hiekkarannoilta ja niiden lähialueilta. Venäläisten omistamien kiinteistöjen määrä näillä alueilla oli suurimmillaan 6 500 ja siellä vietti kesiään jopa 100000 pääosin pietarilaista. Paikallisen huomattavasti pienemmän suomalaisväestön elinkeinorakenne perustui tuolloin pääosin kesävieraiden palvelulle. Kannaksen Terijoen seudusta muodostuikin eräänlainen huvilaesikaupunki keisarikunnan pääkaupungille.

     Suomen julistauduttua itsenäiseksi ja rajan sulkeutuessa, Kannaksen huvilaelämä koki romahduksen ja rakennukset sekä niissä oleva irtaimisto jäivät yleensä hoidotta. Vuonna 1922 säädettiin laki, joka mahdollisti ulkomaisen omaisuuden ottamisen valtion hoitoon sekä myynnin, ellei oikeita omistajia viiden vuoden määräajassa löytyisi.

     Rappeutumisen edetessä säädettiin nopeasti uusi laki, joka mahdollisti omaisuuden myynnin jo ennen karanteeniajan päättymistä. Näin käynnistyi vertaansa hakeva rakennusten, irtaimiston ja maa-alueiden huutokauppaaminen valtion toimesta. Rakennukset myytiin yleensä pois siirrettäviksi, koska maata haluttiin viljelykäyttöön. Myytävää oli runsaasti ja hintataso jäi todella alhaiseksi.

     Hirsikehikot purettiin ja siirrettiin uudelle rakennuspaikalle yleensä junalla. Tästä syystä uudet rakennuspaikatkin sijaitsivat yleensä radan tuntumassa.

     Terijoen rakennuksia siirrettiin aina Oulua myöten noin 3 000. Helsingin lähiympäristöön näitä ns. terijokelaishuviloita pystytettiin useita satoja, jo yksin Järvenpäähän lähes 200. Alkuperäisasussaan terijokelaishuvilat olivat venäläisomistajiensa maun mukaisesti yleensä hyvinkin koristeellisia lasiverantoineen, pieniruutuisine ikkunoineen ja usein myös torneineen. Uudelleen pystytettyinä ne on yleensä laudoituksella verhoiltu siten, ettei niitä välttämättä enää edes tunnista terijokelaisperäisiksi.