Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi 14.5.1980 Martti Asunmaan ehdotuksesta ponnen, joka edellytti suunnitelman laatimista Tapulikaupungin lähiympäristön laadun parantamiseksi yhteistyössä Tapulin asukkaiden ja rakentajien kanssa. Ensin tehtiin selvitys, jossa todettiin maapohjan olevan liian märkää korkealla olevan pohjaveden vuoksi sekä viheralueiden toteutuksen olevan erittäin heikko.

     Vuosina 1983–86 toteutettiin kehittämissuunnitelma, jonka laati arkkitehti Matti Vesikansa. Merkittävimpiä tuloksia olivat Tapulin monitoimitalon rakentaminen, parkkitalojen rakentamisen vaatimuksesta luopuminen sekä istutusten parannusohjelman tehostaminen. Seurantaryhmän toimesta järjestettiin myös Tapulikaupungin tunnuskilpailu, jonka voitti toteutumatta jäänyt ehdotus ”Ruovikko”.

     Vuonna 1976 Tapulikaupunkiin perustettiin ensimmäinen asukasyhdistys, joka pyrki vaikuttamaan alueen viihtyisyyden ja palveluiden parantamiseksi. Myöhemmin toimi Pro Puustellinmetsä -kansalaisliike, joka onnistui estämään Henrik Forsiuksentien jatkamisen. Se anoi ja sai kaupungilta rahaa vaihtoehtosuunnitelmaa varten, joka luovutettiin apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomiojalle 13.6.1989. Tämä esitti kaupunginhallitukselle, ettei Henrik Forsiuksen tien jatkoa rakenneta.

     Asukastoiminta väheni 1990-luvulle tultaessa. Viihtyisyydessä oli kuitenkin edelleen parantamisen varaa. Nuorisoasiankeskuksen työntekijät Aija Niittynen ja Päivi Anunti ryhtyivät herättelemään asukkaita. Syntyi Tapuli talkoot -liike, joka kokosi asukkaita keskustelemaan alueen tilanteesta. Vuonna 1993 asukkaat päättivät perustaa Tapulikaupunki-Seuran.

www.helsinki.fi/kansalaismuisti/matapupu/tapuli/Tapulikaupungin_lähiympäristöselvitys.htm www.helsinki.fi/kansalaismuisti/matapupu/tapuli/Tapulikaupungin_asuinympäristön_kehittämissuunnitelma.htm

Lähiöiden ongelmia on ratkaistu ja elinympäristöä kehitetty monin keinoin jo vuosikymmenten ajan. Kaupungin virastojen välinen yhteistyö alkoi 1980-luvulla valtakunnallisen Sofy-projektin myötä. Se tuotti toimintamalleja sosiaalisten ja fyysisten näkökohtien yhteensovittamiseen asuinalueiden suunnittelussa ja kehittämisessä, tarjoten samalla asukkaille osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Tämä oli ennenkuulumatonta. Projektin loppuraportissa esitetyt suositukset ovat edelleenkin käyttökelpoisia.

     Helsingin Lähiöprojektin toiminta alkoi 1996 EU:n Urban-ohjelman rahoituksella. Se on edistänyt esikaupunkien rakennusten peruskorjauksia, ulkoalueiden kunnostamista sekä täydennysrakentamista, koordinoinut kaupungin eri virastojen yhteistyötä, tukenut asukkaiden omaa aktiivisuutta ja tuottanut uusia harrastusmahdollisuuksia sekä matalan kynnyksen kulttuuria. Samoin Erilaisten järjestöjen ja paikallisten yhdistysten aktiivisuus kaupunginosien kehittämisessä on ollut merkittävää. Lähiöprojektin viides toimintakausi alkoi 2012 tunnuksella ”sivistys on siistiä”.

     www.lahioprojekti.hel.fi

     www.helsinki.fi/palmenia/hankkeet/2009/Osterit_asukasosallistumisen_kokemukset.pdf

Kun suuri maaltapako alkoi 1960-luvulla, rakennusteollisuus oli juuri sopivasti oppinut tuottamaan betonielementtejä liukuhihnalla. Ideologiana oli rakentaa nopeasti vuokra-asuntoja, jotka voitaisiin vaikka purkaa, kun ihmiset vaurastuvat ja muuttavat omistusasuntoihin. Uudessa uljaassa ”lähiössä” olisivat lähellä niin palvelut, naapurit kuin koskematon luonto.

     Edes maan suurin kaupunki Helsinki ei ollut valmistautunut näin nopeaan kasvuun. Aluerakentaminen ratkaisi yhtälön: maanhankinta, suunnittelu, rakentaminen ja asuntosäästäminen niputettiin yhteen kuntien päätöksenteon ohi. Valtion ohjauksessa haettiin asuntotuotantoon tehokkuutta. Myös arkkitehtuurissa arvot olivat vastakkaiset 1950-luvun suunnittelulle. Nosturiradan ekonomia määräsi korttelien muodon.

     Muutto uusiin kerrostaloihin merkitsi monelle huomattavaa asumistason nousua. Juokseva vesi, nykyaikainen keittiö ja sisävessa tulivat nyt koko kansan saataville. Aluksi ihmiset olivatkin tyytyväisiä, mutta pian alkoivat ongelmat. Esikaupunkielämä ei sopinut kaikille, eikä betoni kestänyt ikuisesti, hyvä jos kymmenen vuotta.

     Aluerakentamisen kulta-aikaa oli 1960–70-luvun vaihde. Sen jälkeen rakentaminen on painottunut pienempiin hankkeisiin. Vanhat lähiöt on korjattu 1990-luvulta alkaen mittavissa lähiöprojekteissa. Suomessa on kaikkiaan noin 300 lähiötä, joissa asuu miljoona ihmistä. Ensimmäinen lähiöissä syntynyt sukupolvi on aikuistuttuaan jopa alkanut hakeutua takaisin kotiseudulleen.

Kun suuri maaltapako alkoi 1960-luvulla, rakennusteollisuus oli juuri sopivasti oppinut tuottamaan betonielementtejä liukuhihnalla. Ideologiana oli rakentaa nopeasti vuokra-asuntoja, jotka voitaisiin vaikka purkaa, kun ihmiset vaurastuvat ja muuttavat omistusasuntoihin. Uudessa uljaassa ”lähiössä” olisivat lähellä niin palvelut, naapurit kuin koskematon luonto.

     Edes maan suurin kaupunki Helsinki ei ollut valmistautunut näin nopeaan kasvuun. Aluerakentaminen ratkaisi yhtälön: maanhankinta, suunnittelu, rakentaminen ja asuntosäästäminen niputettiin yhteen kuntien päätöksenteon ohi. Valtion ohjauksessa haettiin asuntotuotantoon tehokkuutta. Myös arkkitehtuurissa arvot olivat vastakkaiset 1950-luvun suunnittelulle. Nosturiradan ekonomia määräsi korttelien muodon.

     Muutto uusiin kerrostaloihin merkitsi monelle huomattavaa asumistason nousua. Juokseva vesi, nykyaikainen keittiö ja sisävessa tulivat nyt koko kansan saataville. Aluksi ihmiset olivatkin tyytyväisiä, mutta pian alkoivat ongelmat. Esikaupunkielämä ei sopinut kaikille, eikä betoni kestänyt ikuisesti, hyvä jos kymmenen vuotta.

     Aluerakentamisen kulta-aikaa oli 1960–70-luvun vaihde. Sen jälkeen rakentaminen on painottunut pienempiin hankkeisiin. Vanhat lähiöt on korjattu 1990-luvulta alkaen mittavissa lähiöprojekteissa. Suomessa on kaikkiaan noin 300 lähiötä, joissa asuu miljoona ihmistä. Ensimmäinen lähiöissä syntynyt sukupolvi on aikuistuttuaan jopa alkanut hakeutua takaisin kotiseudulleen.

Alkuaikoina uusi asuinalue oli nimeltään ”Puistolan asemanseudun kerrostaloalue”. Ympärillä kiemurteli jo tuolloin Tapulikaupungintie. Hiljalleen tien nimi vakiintui tarkoittamaan uutta asuma-aluetta ja se virallistettiin 1980.

     Tapulikaupunki tarkoittaa kaupunkia, jolla on oikeus lähettää laivoja ulkomaille ja päästää ulkomaisia laivoja satamaansa. Sellainen tuli Helsingistä jo 1569, kun kuningas Juhana III myönsi vähän aikaisemmin perustetulle kaupungille tapulioikeudet.

     Helsingin tapulikaupunkiajan mukaisia nimiä on Tapulissa paljon, esim.

Maatullinaukio. Maatulli oli maksu, joka vanhassa Helsingissä perittiin kaikista kulutustavaroista.

Syökärinpolku: Syökäri oli maatullin alempi virkamies.

Aksiisipolku: Aksiisi oli kotimaisista tavaroista peritty vero.

Kartuusipolku: Kartuusi oli paperista ja pahvista valmistettu tupakan kääre.

Kämnerintie: Kämneri oli alioikeuden jäsen.

Kruunaajanpolku: Kruunaaja leimasi mitta- ja punnitusvälineitä.

Parmaajantie: Parmaaja mittasi lautaa.

(Lähde: Kansalaismuisti MaTaPuPu)

    Päätös Suomen ensimmäisen henkilöliikenteelle tarkoitetun rautatien rakentamisesta Helsingistä Hämeenlinnaan tehtiin säätyvaltiopäivillä ja sen siunasi keisari Aleksanteri II vuonna 1857. Rakentaminen alkoi vuoden kuluttua sisältäen maan ensimmäiset junasillat Vantaanjoen ja Keravanjoen yli sekä mittavan ratavallin. Säännöllinen junaliikenne aloitettiin 1862 aluksi kolmesti viikossa kumpaankin suuntaan. Pian vuorot tihentyivät ja alettiin myös rakentaa yhteyttä Riihimäeltä Viipurin kautta Pietariin. Pääradan sähköistys valmistui 1970.

     Aluksi pääradan kaikki junat olivat kaukojunia, joilla lähiliikenteen hoitaminen oli hankalaa. Ensimmäiset paikallisjunaveturit hankittiin Sveitsistä kesäkaudelle 1886. Maayhtiö Parkstad Wanda Puistonkylän ehdotuksesta perustettiin 1910 Fastbölen liikennepaikka, sekä noin kilometri etelämmäksi Wanda, josta myöhemmin hiukan siirtyneenä tuli Tapanila. Toinen raide rakennettiin tänne saakka 1910. Sillä pärjättiin pitkään, sillä kolmas raide pelkästään lähijunien käyttöön valmistui vasta 1972 ja neljäs 1996, jolloin lähiliikenne saatiin kokonaan pois kaukoliikenteen jaloista. 

portal.liikennevirasto.fi/sivu/www/f/liikenneverkko/rautatiet

www.vr.fi/fi/index/aikataulut/lahiliikenteen_aikataulut.html

  Maatullinaukion kehittämissuunnitelma laadittiin poikkeuksellisen tiiviillä yhteistyöllä kaupungin, kaupunginosayhdistyksen ja asiantuntevan arkkitehdin kesken. Menettelyn mahdollisti Tapulikaupunki-Seuran kaupungilta saama avustus. Suunnitelma syntyi vuorovaikutteisena prosessina. Arkkitehti Hille Kaukonen haastatteli alueen yrittäjiä ja muita toimijoita. Seura järjesti kolme asukastilaisuutta, joissa koottiin ideoita. Aineiston pohjalta kaupunki laati lopullisen toteutussuunnitelman.

   Lehtikuuset ja pensaat poistettiin aukion etelälaidalta, mutta pohjoisreunaan ne jätettiin. Aukion laatoitus, penkit ja valaistus uusittiin. Asukkaiden toivomaa suihkulähdettä ei kaupunki säästösyistä suunnitelmaan sisällyttänyt. Aukiolle saatiin kuitenkin arkkitehdin suunnittelema, veistosmainen ”kukkaympyrä”.

fi.linkedin.com/pub/hille-kaukonen/18/771/68b