Tapulikaupungin kotikaupunkipolku

 Tapulikaupunki on Helsingin Koillisen suurpiirin ja Puistolan peruspiirin osa-alue no 402. Alue rajoittuu etelässä Tapanilankaareen, pohjoisessa Vantaan rajaan, idässä junarataan ja lännessä Suutarilan teollisuusalueeseen. Kaupunginosa muodostuu neljästä pienalueesta. Etelässä ja pohjoisessa on pientaloja. Keskellä on tiivistä kerrostaloasutusta.

Kaupunginosan asukasluku on kasvanut tasaisesti kerrostalokeskustan rakentamisen myötä. Vuonna 1979 Tapulikaupungissa asui 3 692 asukasta ja vuoden 2014 alussa jo 8 621. Opiskelija-asuntoja on paljon ja Tapulikaupunki onkin tuttu monelle erityisesti Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunnan taloissa asuneelle.

Tapulikaupunki sai oman nimikkolaulun vuonna 1981, kun alueella asunut Harri Saksala levytti kappaleensa ”Tapulikaupunkiin”.

Tämä kotikaupunkipolku johdattaa sinut Tapulikaupungin historiaan ja nykyisyyteen. Tervetuloa!

Julkaisija Tapulikaupunki-Seura ry
Tukija  Helsingin Lähiöprojekti
Työryhmä Katriina Alestalo (pj), Terttu Heinonen, Ritva Hytönen, Antti Hytti, Maj-Britt Ostrow, Petri Syrjänen, Ilkka Uotila (Puistola-Seura), Juhani Vahde ja Kirsti Valento-Laine
Editointi ja aputoimitus Pauli Saloranta / Suomen Kotikaupunkipolut tmi
Kommentointi Pekka Luoma (Medialukio), Kyllikki Rosentröm, Pirjo Ruotsalainen (Lähiöprojekti), Elias Rainio (KSV) ja Anni Tirri (HKR)
Kiitos kaikille tietoja antaneille kaupunkilaisille, yhteisöille ja tahoille!

Tietolaatikko 0.3: Aluerakentaminen

    Kun suuri maaltapako alkoi 1960-luvulla, rakennusteollisuus oli juuri sopivasti oppinut tuottamaan betonielementtejä liukuhihnalla. Ideologiana oli rakentaa nopeasti vuokra-asuntoja, jotka voitaisiin vaikka purkaa, kun ihmiset vaurastuvat ja muuttavat omistusasuntoihin. Uudessa uljaassa ”lähiössä” olisivat lähellä niin palvelut, naapurit kuin koskematon luonto.

     Edes maan suurin kaupunki Helsinki ei ollut valmistautunut näin nopeaan kasvuun. Aluerakentaminen ratkaisi yhtälön: maanhankinta, suunnittelu, rakentaminen ja asuntosäästäminen niputettiin yhteen kuntien päätöksenteon ohi. Valtion ohjauksessa haettiin asuntotuotantoon tehokkuutta. Myös arkkitehtuurissa arvot olivat vastakkaiset 1950-luvun suunnittelulle. Nosturiradan ekonomia määräsi korttelien muodon.

     Muutto uusiin kerrostaloihin merkitsi monelle huomattavaa asumistason nousua. Juokseva vesi, nykyaikainen keittiö ja sisävessa tulivat nyt koko kansan saataville. Aluksi ihmiset olivatkin tyytyväisiä, mutta pian alkoivat ongelmat. Esikaupunkielämä ei sopinut kaikille, eikä betoni kestänyt ikuisesti.

      Aluerakentamisen kulta-aikaa oli 196070-luvun vaihde. Sen jälkeen rakentaminen on painottunut pienempiin hankkeisiin. Vanhat lähiöt on korjattu 1990-luvulta alkaen mittavissa lähiöprojekteissa. Suomessa on kaikkiaan noin 300 lähiötä, joissa asuu miljoona ihmistä. Ensimmäinen lähiöissä syntynyt sukupolvi on aikuistuttuaan jopa alkanut hakeutua takaisin

Tietolaatikko 1.4: Lähiöprojekti

Lähiöiden ongelmia on ratkaistu ja elinympäristöä kehitetty monin keinoin jo vuosikymmenten ajan. Kaupungin virastojen välinen yhteistyö alkoi 1980-luvulla valtakunnallisen Sofy-projektin myötä. Se tuotti toimintamalleja sosiaalisten ja fyysisten näkökohtien yhteensovittamiseen asuinalueiden suunnittelussa ja kehittämisessä, tarjoten samalla asukkaille osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Tämä oli ennenkuulumatonta. Projektin loppuraportissa esitetyt suositukset ovat edelleenkin käyttökelpoisia.

     Helsingin Lähiöprojektin toiminta alkoi 1996 EU:n Urban-ohjelman rahoituksella. Se on edistänyt esikaupunkien rakennusten peruskorjauksia, ulkoalueiden kunnostamista sekä täydennysrakentamista, koordinoinut kaupungin eri virastojen yhteistyötä, tukenut asukkaiden omaa aktiivisuutta ja tuottanut uusia harrastusmahdollisuuksia sekä matalan kynnyksen kulttuuria. Samoin Erilaisten järjestöjen ja paikallisten yhdistysten aktiivisuus kaupunginosien kehittämisessä on ollut merkittävää. Lähiöprojektin viides toimintakausi alkoi 2012 tunnuksella ”sivistys on siistiä”.

    

     www.lahioprojekti.hel.fi

     www.helsinki.fi/palmenia/hankkeet/2009/Osterit_asukasosallistumisen_kokemukset.pdf

Tietolaatikko 6.2: Parkstad Wanda Puistonkylä


  Asumisolojen kurjuus Helsingin kaupungissa kärjistyi 1900-luvun alussa asukasmäärän ylitettyä 100 000:n rajan. Sitä helpottamaan Konrad ”Konni” Zilliacus (18551924) ystävineen aloitti vuonna 1906 englantilaistyylisen puutarhakaupungin kehittämisen Helsingin maalaiskuntaan Fastbölen (nyk. Kuninkaala) ja Suutarilan kyliin rautatien varteen. Hän hankki 1 200 hehtaaria maata, teki ehdotuksen rautatieseisakkeiden perustamisesta ja aloitti markkinoinnin lähinnä suomenkieliselle työväestölle. Asukkaat saivat ostaa tonttinsa kymmenen vuoden osamaksulla ja rakentaa talonsa vapaasti. Vaikka yhdyskunnasta suunniteltiin omavaraista viljelypalstojen ja pienteollisuustonttien avulla, käytännössä väki joutui käymään töissä Helsingissä.

     Markan inflaatio maailmansodan aikaan 191418 vaikeutti maayhtiön toimintaa. Kun ruotsinkielinen maalaiskuntakin alkoi haluta eroon suomenkielisestä työläisyhdyskunnasta, ei sen tulevaisuus näyttänyt valoisalta. Lopulta Helsingin kaupunki lunasti yhtiön 1934 saadakseen maata Malmin lentokentän perustamiseen. Alue liitettiin hallinnollisesti Helsinkiin vuonna 1946 ja sinne asetettiin rakennuskielto. Monin paikoin on vielä jäljellä merkkejä entisestä puutarhakaupungista, jonka paikalla ovat nykyiset Malmi, Tapaninvainio, Tapanila, Puistola (Parkstad) sekä Alppikylä.

Tietolaatikko 3.1: Päärata

    Päätös Suomen ensimmäisen henkilöliikenteelle tarkoitetun rautatien rakentamisesta Helsingistä Hämeenlinnaan tehtiin säätyvaltiopäivillä ja sen siunasi keisari Aleksanteri II vuonna 1857. Rakentaminen alkoi vuoden kuluttua sisältäen maan ensimmäiset junasillat Vantaanjoen ja Keravanjoen yli sekä mittavan ratavallin. Säännöllinen junaliikenne aloitettiin 1862 aluksi kolmesti viikossa kumpaankin suuntaan. Pian vuorot tihentyivät ja alettiin myös rakentaa yhteyttä Riihimäeltä Viipurin kautta Pietariin. Pääradan sähköistys valmistui 1970.

     Aluksi pääradan kaikki junat olivat kaukojunia, joilla lähiliikenteen hoitaminen oli hankalaa. Ensimmäiset paikallisjunaveturit hankittiin Sveitsistä kesäkaudelle 1886. Maayhtiö Parkstad Wanda Puistonkylän ehdotuksesta perustettiin 1910 Fastbölen liikennepaikka, sekä noin kilometri etelämmäksi Wanda, josta myöhemmin hiukan siirtyneenä tuli Tapanila. Toinen raide rakennettiin tänne saakka 1910. Sillä pärjättiin pitkään, sillä kolmas raide pelkästään lähijunien käyttöön valmistui vasta 1972 ja neljäs 1996, jolloin lähiliikenne saatiin kokonaan pois kaukoliikenteen jaloista. 

portal.liikennevirasto.fi/sivu/www/f/liikenneverkko/rautatiet

www.vr.fi/fi/index/aikataulut/lahiliikenteen_aikataulut.html

Tietolaatikko 1.5: Tapulikaupungin kehittäminen

Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi 14.5.1980 Martti Asunmaan ehdotuksesta ponnen, joka edellytti suunnitelman laatimista Tapulikaupungin lähiympäristön laadun parantamiseksi yhteistyössä Tapulin asukkaiden ja rakentajien kanssa. Ensin tehtiin selvitys, jossa todettiin maapohjan olevan liian märkää korkealla olevan pohjaveden vuoksi sekä viheralueiden toteutuksen olevan erittäin heikko.

     Vuosina 198386 toteutettiin kehittämissuunnitelma, jonka laati arkkitehti Matti Vesikansa. Merkittävimpiä tuloksia olivat Tapulin monitoimitalon rakentaminen, parkkitalojen rakentamisen vaatimuksesta luopuminen sekä istutusten parannusohjelman tehostaminen. Seurantaryhmän toimesta järjestettiin myös Tapulikaupungin tunnuskilpailu, jonka voitti toteutumatta jäänyt ehdotus ”Ruovikko”.

     Vuonna 1976 Tapulikaupunkiin perustettiin ensimmäinen asukasyhdistys, joka pyrki vaikuttamaan alueen viihtyisyyden ja palveluiden parantamiseksi. Myöhemmin toimi Pro Puustellinmetsä -kansalaisliike, joka onnistui estämään Henrik Forsiuksentien jatkamisen. Se anoi ja sai kaupungilta rahaa vaihtoehtosuunnitelmaa varten, joka luovutettiin apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomiojalle 13.6.1989. Tämä esitti kaupunginhallitukselle, ettei Henrik Forsiuksen tien jatkoa rakenneta.

     Asukastoiminta väheni 1990-luvulle tultaessa. Viihtyisyydessä oli kuitenkin edelleen parantamisen varaa. Nuorisoasiankeskuksen työntekijät Aija Niittynen ja Päivi Anunti ryhtyivät herättelemään asukkaita. Syntyi Tapuli talkoot -liike, joka kokosi asukkaita keskustelemaan alueen tilanteesta. Vuonna 1993 asukkaat päättivät perustaa Tapulikaupunki-Seuran.

www.helsinki.fi/kansalaismuisti/matapupu/tapuli/Tapulikaupungin_lähiympäristöselvitys.htm www.helsinki.fi/kansalaismuisti/matapupu/tapuli/Tapulikaupungin_asuinympäristön_kehittämissuunnitelma.htm

Tietolaatikko 5.1: Vuorovaikutteinen suunnittelu

    Radan varren kaavamuutos vuosina 1999 2000 oli vuorovaikutteinen prosessi, jossa kaavoitusarkkitehti, rakentajan edustajat ja kaupunginosayhdistys tekivät hedelmällistä yhteistyötä. Ajoyhteyttä tontille tutkittiin tarkoin. Kaupunki halusi alueelle lähinnä asuntoja eikä liikehuoneistoja ollut tarkoitus kaavoittaa lainkaan huonon taloustilanteen vuoksi: Tapulikaupungissa oli tyhjää liiketilaa jo muutenkin. Kaupunginosayhdistyksen esityksestä kortteliin kuitenkin sijoitettiin kaksi liikehuoneistoa, sillä katutason tiloista oli puutetta. Vuoropuhelussa myös rakennusten kerroskorkeutta laskettiin yhdellä ja kulkureittejä sekä esim. roskakatosten sijaintia tarkistettiin asukkaiden toiveiden mukaisesti.

Tietolaatikko 1.6: Vantaa

Nykyinen Vantaa eli entinen Helsingin pitäjä mainitaan asiakirjoissa ruotsinkielisellä nimellään Helsinge jo 1351. Tällöin kuningas Maunu Eerikinpoika myönsi Mätäjoen ja Helsingenjoen koskien lohenkalastusoikeudet virolaiselle Padisten sistersiläisluostarille. Tätä perua ovat mm. Munkkivuoren ja Munkkiniemen nimet. Hämäläiset erämiehet puolestaan kutsuivat jokea Vantaaksi. Pyhän Laurentiuksen kirkko rakennettiin keskeiselle paikalle, Vantaan- ja Keravanjoen sekä Kuninkaantien ja Hämeentien risteykseen 1300-luvun lopulla, nykyinen kivikirkko valmistui 1460.

     Kuningas Kustaa Vaasa perusti Vantaanjoen suulle pitäjän alueelle Helsingforsin kaupungin 1550 kilpaillakseen Tallinnan hansakauppiaiden kanssa. Helsinki siirrettiin 1640 Vironniemelle ja siellä alkoi kaupungistuminen erityisesti pääkaupungiksi tulon 1812 jälkeen. Pitäjä sen sijaan kehittyi kartanoiden ja sahateollisuuden myötä vauraaksi maalaiskunnaksi. Sen keskuksiksi nousivat rautateiden valmistumisen jälkeen Malmi ja Pitäjänmäki, kunnes ne liitettiin osaksi Helsinkiä suuressa alueliitoksessa 1946. Asukkaita vanhan pitäjän puolelle jäi vain 10 000. Toisaalta 1950-luvulla pitäjään liitettiin Korson kylän maat Tuusulasta ja Keravasta. Sitten alkoikin jo suuri maaltamuutto, jonka seurauksena rakennettiin pääkaupunkiseudun lähiöt lyhyessä ajassa. Maalaiskunnasta tuli kauppala 1972, jolloin otti nimen Vantaa (ruots. Vanda), ja edelleen kaupunki 1974. Väkiluku ylitti 200 000 vuonna 2010.

     www.vantaa.fi/fi/tietoa_vantaasta/vantaan_historiaa

Tietolaatikko 1.3: Aluerakentaminen

Kun suuri maaltapako alkoi 1960-luvulla, rakennusteollisuus oli juuri sopivasti oppinut tuottamaan betonielementtejä liukuhihnalla. Ideologiana oli rakentaa nopeasti vuokra-asuntoja, jotka voitaisiin vaikka purkaa, kun ihmiset vaurastuvat ja muuttavat omistusasuntoihin. Uudessa uljaassa ”lähiössä” olisivat lähellä niin palvelut, naapurit kuin koskematon luonto.

     Edes maan suurin kaupunki Helsinki ei ollut valmistautunut näin nopeaan kasvuun. Aluerakentaminen ratkaisi yhtälön: maanhankinta, suunnittelu, rakentaminen ja asuntosäästäminen niputettiin yhteen kuntien päätöksenteon ohi. Valtion ohjauksessa haettiin asuntotuotantoon tehokkuutta. Myös arkkitehtuurissa arvot olivat vastakkaiset 1950-luvun suunnittelulle. Nosturiradan ekonomia määräsi korttelien muodon.

     Muutto uusiin kerrostaloihin merkitsi monelle huomattavaa asumistason nousua. Juokseva vesi, nykyaikainen keittiö ja sisävessa tulivat nyt koko kansan saataville. Aluksi ihmiset olivatkin tyytyväisiä, mutta pian alkoivat ongelmat. Esikaupunkielämä ei sopinut kaikille, eikä betoni kestänyt ikuisesti, hyvä jos kymmenen vuotta.

     Aluerakentamisen kulta-aikaa oli 196070-luvun vaihde. Sen jälkeen rakentaminen on painottunut pienempiin hankkeisiin. Vanhat lähiöt on korjattu 1990-luvulta alkaen mittavissa lähiöprojekteissa. Suomessa on kaikkiaan noin 300 lähiötä, joissa asuu miljoona ihmistä. Ensimmäinen lähiöissä syntynyt sukupolvi on aikuistuttuaan jopa alkanut hakeutua takaisin kotiseudulleen.

Kun suuri maaltapako alkoi 1960-luvulla, rakennusteollisuus oli juuri sopivasti oppinut tuottamaan betonielementtejä liukuhihnalla. Ideologiana oli rakentaa nopeasti vuokra-asuntoja, jotka voitaisiin vaikka purkaa, kun ihmiset vaurastuvat ja muuttavat omistusasuntoihin. Uudessa uljaassa ”lähiössä” olisivat lähellä niin palvelut, naapurit kuin koskematon luonto.

     Edes maan suurin kaupunki Helsinki ei ollut valmistautunut näin nopeaan kasvuun. Aluerakentaminen ratkaisi yhtälön: maanhankinta, suunnittelu, rakentaminen ja asuntosäästäminen niputettiin yhteen kuntien päätöksenteon ohi. Valtion ohjauksessa haettiin asuntotuotantoon tehokkuutta. Myös arkkitehtuurissa arvot olivat vastakkaiset 1950-luvun suunnittelulle. Nosturiradan ekonomia määräsi korttelien muodon.

     Muutto uusiin kerrostaloihin merkitsi monelle huomattavaa asumistason nousua. Juokseva vesi, nykyaikainen keittiö ja sisävessa tulivat nyt koko kansan saataville. Aluksi ihmiset olivatkin tyytyväisiä, mutta pian alkoivat ongelmat. Esikaupunkielämä ei sopinut kaikille, eikä betoni kestänyt ikuisesti, hyvä jos kymmenen vuotta.

     Aluerakentamisen kulta-aikaa oli 196070-luvun vaihde. Sen jälkeen rakentaminen on painottunut pienempiin hankkeisiin. Vanhat lähiöt on korjattu 1990-luvulta alkaen mittavissa lähiöprojekteissa. Suomessa on kaikkiaan noin 300 lähiötä, joissa asuu miljoona ihmistä. Ensimmäinen lähiöissä syntynyt sukupolvi on aikuistuttuaan jopa alkanut hakeutua takaisin kotiseudulleen.