Tietolaatikko 11.1: Terijokelaishuvilat

165

    Autonomian ajan Suomen raja kulki Karjalan Kannaksella vajaan 30 kilometrin päässä Pietarin miljoonakaupungista. 1800-luvun loppupuolella ja varsinkin Riihimäki Pietari rautatieyhteyden valmistuttua 1870 pietarilainen vauraampi väestö ryhtyi hankkimaan kesänviettopaikkoja Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien erinomaisilta hiekkarannoilta ja niiden lähialueilta. Venäläisten omistamien kiinteistöjen määrä näillä alueilla oli suurimmillaan 6 500 ja siellä vietti kesiään jopa 100000 pääosin pietarilaista. Paikallisen huomattavasti pienemmän suomalaisväestön elinkeinorakenne perustui tuolloin pääosin kesävieraiden palvelulle. Kannaksen Terijoen seudusta muodostuikin eräänlainen huvilaesikaupunki keisarikunnan pääkaupungille.

     Suomen julistauduttua itsenäiseksi ja rajan sulkeutuessa, Kannaksen huvilaelämä koki romahduksen ja rakennukset sekä niissä oleva irtaimisto jäivät yleensä hoidotta. Vuonna 1922 säädettiin laki, joka mahdollisti ulkomaisen omaisuuden ottamisen valtion hoitoon sekä myynnin, ellei oikeita omistajia viiden vuoden määräajassa löytyisi.

     Rappeutumisen edetessä säädettiin nopeasti uusi laki, joka mahdollisti omaisuuden myynnin jo ennen karanteeniajan päättymistä. Näin käynnistyi vertaansa hakeva rakennusten, irtaimiston ja maa-alueiden huutokauppaaminen valtion toimesta. Rakennukset myytiin yleensä pois siirrettäviksi, koska maata haluttiin viljelykäyttöön. Myytävää oli runsaasti ja hintataso jäi todella alhaiseksi.

     Hirsikehikot purettiin ja siirrettiin uudelle rakennuspaikalle yleensä junalla. Tästä syystä uudet rakennuspaikatkin sijaitsivat yleensä radan tuntumassa.

     Terijoen rakennuksia siirrettiin aina Oulua myöten noin 3 000. Helsingin lähiympäristöön näitä ns. terijokelaishuviloita pystytettiin useita satoja, jo yksin Järvenpäähän lähes 200. Alkuperäisasussaan terijokelaishuvilat olivat venäläisomistajiensa maun mukaisesti yleensä hyvinkin koristeellisia lasiverantoineen, pieniruutuisine ikkunoineen ja usein myös torneineen. Uudelleen pystytettyinä ne on yleensä laudoituksella verhoiltu siten, ettei niitä välttämättä enää edes tunnista terijokelaisperäisiksi.