Ensimmäisenä Tapulikaupungista näin kesänkellertävän heinikon. Vuosi oli 2003, olin 23-vuotias, juuri ensimmäisen kunnon työpaikan saanut, ja tulossa asuntonäyttöön Porvarintielle, mutta jäin 73:n bussista erehdyksessä pois jo lukion pysäkillä. Siitä sitten taivalsin autokaistan laitaa Porvarintien risteykseen, kun en tajunnut että kevyen liikenteen väylä kulki vähän syrjemmässä. Tässä olikin ensi kohtaaminen Tapulin erään ominaispiirteen kanssa: autotiestö ja kevytväylästö ovat täällä aidosti erillään toisistaan ja homma toimii, vaikka voikin oudompaa kävijää eksyttää.
Ja se asunto: voi mikä upea valon määrä kahteen suuntaan avautuvista ikkunoista! Ostopäätös käytännössä syntyi sillä hetkellä. Valinta osoittautui muutenkin toimivaksi: pian osoittautui, että taannoisilla juhannusjuhlilla tapaamani soma nuori nainen – merkillinen sattuma! – asui aivan naapurissa eli Käsityöläisentiellä. Ei edes ollut kiirettä muuttaa yhteen, sillä mikäpä oli kulkiessa muutama kymmenen metriä talosta toiseen. Mutta elämä menee kuten menee, ja jokunen vuosi myöhemmin hän lähti, minä jäin Porvarintielle.
Tapulissa kelpasi kyllä asustella alusta asti, mutta lopullisesti taisin tykästyä seutuun kesällä 2008, jolloin toipuminen pienestä leikkauksesta pakotti elämään vähän hitaampaa elämää muutaman viikon ajan. Tuolloin tulivat tutuksi niin oman terveysaseman mainio apu, Maatullinaukion mansikanmyyjät kuin leikkipuiston kumpareetkin – tienoon paras auringostanauttimispaikka!
Niinpä, kun sitten erään toisen nuoren naisen kanssa alettiin keskustella yhteen muuttamisesta, kannatin Tapulia vahvana vaihtoehtona yhteiseksi kodiksi. Tie vei ensin vuokrakaksioon samaisessa Porvarintien talossa, sitten rivitaloon – johon sitten aikanaan toimme Kätilöopistolta myös uuden pikku tapulilaisen.
Vaikka varmasti elämä voi joskus viedä vielä muuallekin, on tämä ollut minulle se paikka jossa olen kahdestikin saanut perustaa oman kodin, ensin yksin, sitten toisen kanssa. Jo pelkästään siksi ajattelen Tapulista lämmöllä.
