Aatto ja Astrid Tanninen

Isovanhempani Aatto ja Astrid Tanninen ovat poistuneet Itä-Helsingistä pysyvästi vaikutettuaan täällä vuodesta 1950 lähtien. Lehtori Astrid Tanninen syntyi 28.6.1927 Raumalla ja kuoli Helsingissä 14.12.2022. Hän oli kuollessaan 95-vuotias. Aviomehensä Aatto Tanninen menehtyi 93-vuotiaana 10.9.2019.

Tämä blogi on kirje ja muisto- ja kiitoskirjoitus Vartiokylän yhteiskoulun, sittemmin yläasteen perustaneille Aatolle ja Astridille, jotka minulle edustavat yksiä läheisimpiä ihmisiäni maailmassa, isovanhempia. Moni teistä tuntee heidät joko kollegoina, opettajina tai paikallisina vaikuttajina.

Aatto

Aatto syntyi jouluaattona vuonna 1925 ja vietti lapsuutensa Kokkolassa. Aaton äiti oli matematiikanopettaja ja isä upseeri – valistusohjaaja, eli tiedotusupseeri. Aaton perhe asui ensin pienemässä talossa Leenalanperässä, jossa Aatto vietti varhaislapsuutensa leikkien naapurin Yrjön kanssa. Aaton äiti oli kauppiaan tytär ja isä rengin poika- Äidistä tuli sittemmin matematiikan opettaja ja isästä upseeri, toimittaja ja kirjailija. Aaton isä luki jatkuvasti. Aaton merkittävästä kirjastosta voi päätellä, että myös Aatto on lukenut aina paljon. Aaton isä oli lisäksi kirja-arvostelija, joka arvosteli kaikki Suomessa julkaistut kirjat – ne jäivät sitten jäivät Aaton kotiin.

Kuva: Mia Kavaston perhealbumi

Aatto kertoo lapsuuden leikeistään näin: ”Lapsuudessani ei ollut muovisia taikka sähköisiä leluja. Muovi keksittiin Amerikassa sodan jälkeen. Oli vain kuttaperkka, joka oli läpinäkyvää muovia ja joskus sitä käytettiin ikkunoissa, jos ei ollut lasia. Lapsena leikimme puisilla tai laudoista tehdyillä leluilla. Minulla oli käpyjä ja keinuhevonen nimeltä Virma.”

Aaton veli Pentti oli Aattoa viisi vuotta nuorempi ja hänestä tuli sittemmin muusikko. ”Pentti soitti aina kamalan paljon, hän oli saksofonisti ja klarinetisti ja sävelsi sekä sovitti. Itse olin tuolloin sodassa. Minä olen aina soittanut pianoa omaksi ilokseni. Lapsena pojat kalastelivat omaksi ilokseen ja myös perheen ruoan eteen. Rahat olivat vähissä, mutta kalaa riitti, ahvenia, kiiskiä, särkiä ja salakoita.”

Myöhemmin perhe osti isomman omakotitalon Palanderinkadulta Kokkolasta. Aatto oli tuolloin 10-vuotias. Isossa talossa toimi myös lehti- ja kirjapaino, jossa Aaton isä Anteri toimi päätoimittajana ja ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen myös Aatto toimittajana päästyään sodasta 18-vuotiaana kotiin.

”16-17-vuotiaana jouduin sotaan ja minut lähetettiin koulutukseen ja armeijaan Karjalan Kannakselle. Vuonna 1939 talvisodan aikaan olin 14-vuotias ja jo vapaaehtoinen – minut oltaisiin voitu lähettää lähetiksi tuolloin. 17-vuotiaana minut sitten lähetettiin armeijaan Karjalan Kannakselle taistelemaan Venäjää vastaan. Kun rauha tuli, porukkamme joutui Turkuun armeijaan. Sieltä muutin Helsinkiin ja lähetin uutisia Palanderinkadulle lehtitoimitukseemme. Opiskelin Helsingin yliopistossa poliittista historiaa ja Suomen historiaa, sekä kansantaloustiedettä, valtio-oppia ja kasvatusoppia. Vuonna 1947 joulukuussa tapasin isoisoäitinne joulun ja uuden vuoden välissä Domus Academicassa. Tuolla pidettiin suuri tutustumisillanvietto ja siellä tanssimme ensimmäisen kerran yhdessä. Aika monta valssia ollaan sittemmin vedetty yhdessä.”

Astrid

Astrid opiskeli filosofian ja humanististen tieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistossa pääaineinaan englanti ja latina, kirjastonhoitajaksi yhteiskunnallisessa korkeakoulussa ja suoritti lisäksi laudaturin aikuiskasvatustieteestä Tampereen yliopistossa.

Astrid oli perheensä, mutta myös suvun ainoa tyttö viiteentoista vuoteen, jonka vuoksi isoisänsä osti juuri hänelle erikseen punaisia mansikkakaramelleja. Käytyään Raumalla neljä vuotta kansakoulua Astrid pyrki oppikouluun Aura Sirenin opetettavaksi. 30 oppilaan luokalta vain kaksi pääsi tuolloin oppikouluun ja Astrid oli heistä toinen. Ylioppilaiksi sieltä kirjoitti 33 oppilasta. Vuosikurssi pitikin yhteyttä ja vuosittaisia luokkakokouksia aina vuoteen 2016 saakka.

Kuva: Mia Kavaston perhealbumi

Astrid muutti Helsinkiin opintoja varten ja vuoden 1947 joulukuussa tapasi Domus Academicalla miehensä Aaton. Dommalla pidettiin tuolloin joulun ja Uudenvuoden välissä suuri tutustumisillanvietto, jossa Aatto vei Astridin tanssimaan. Aika monta valssia saivat yhdessä tanssia siitä eteenpäin – lukuunottamatta kesää 1948, jonka Astrid vietti palovartijana Lapin Sottasvaaralla.

Astrid oli paitsi erinomainen kokki ja huushollari, myös päättäväinen, aikaansaava ja päämäärätietoinen nainen. Hän oli aktiivinen toimija jo pienenä pikkulottana ja sittemmin aikuisuudessaan niin ammatillisesti kuin esimerkiksi koulun naistoimikunnassa. Ennen kokonaan opettajauralle siirtymistä Astrid työskenteli vuosia Yhdysvaltain lähetystössä ja solmi tuolloin läpi elämän kestäneitä kansainvälisiä suhteita.

Kuva: Mia Kavaston perhealbumi

Yhdessä

Astrid ja Aatto elivät tiiviinä parivaljakkona vuoteen 2019, Aaton kuolemaan asti. Nuoripari meni naimisiin kesäkuussa 1950 ja heidän tyttärensä Marja syntyi lokakuussa 1951. Elämä aloitettiin vaatimattomasti Aaton äidin nurkissa asuen vain kirjat nuorten seurana, mutta kumpikin teki lujasti ja päämäärätietoisesti töitä yhteisen elämän eteen. Perhe asui lopulta omassa punatiilisessä omakotitalossaan Marjaniemessä vuodesta 1963 aivan viimeisiin vuosiinsa saakka, yli 50 vuotta. Astrid osti Harmaapaadentien talon tontin puhelimitse aviomieheltään mielipidettä tiedustelematta löydettyään siitä ilmoituksen Helsingin Sanomista. Aatolla olikin tapana lempeästi naurahtaa, että huumoria tarvitaan Astridin kanssa elämiseen.

Astridin päättäessä maallisen vaelluksensa on pariskunnalle siunaantunut lapsenlapsia kolme ja lastenlastenlapsia viisi. Oma lapsi Marja, lapsenlapset ja heidän lapsensa olivat Aatolle ja Astridille kaikki kaikessa; he olivat voimakkaasti läsnäolevia vanhempia, isovanhempia ja isoisovanhempia. Rakkaus lapsiin ja kasvatukseen olivat myös syy, miksi he päätyivät perustamaan koulun ja tukemaan väsymättömästi oppilaitaan näiden elämän tiellä. Opettajan työssä Astrid tykkäsikin erityisesti oppilaista, joilta usein sanoi oppineensa enemmän, kuin kenties he Astridilta.

Muistan ikuisesti Vartiokylän yläasteen koulun käytävän pikkulapsena, paljon ennen, kuin itse siellä tulin opiskelemaan. Kun poistuimme vaarin – rehtori Tannisen – kanssa käytävälle, muutoin eloisa käytävä hiljeni ja kaikki pysähtyivät odottamaan rehtorin kulkua. Rehtori Tannisella oli voimakas, mutta lempeä auktoriteetti ja vahva presenssi koulussaan. Käytävältä poistuimme pieneen punaiseen Toyotaan, joka vei meidät Marjaniemeen rakentamaan ketunkoloja ja leikkimään mitä ikinä leikkejä maailman lempein ja ihanin vaari silloin keksikään.

Aatto ja Astrid vaikuttivat kolme vuosikymmentä Puotila-Vartiokylän alueella perustamansa Vartiokylän Yhteiskoulun, sittemmin Vartiokylän yläasteen ja lukion rakastettuina rehtorina ja lehtorina. Vartiokylän Yhteiskoulu oli aikaansa nähden moderni. Astrid opetti koulussa englannin kieltä ja konekirjoitusta, josta oppiaineesta koulu saikin erityistä kiitosta. Vartiokylän yhteiskoulu toimi yksityisenä oppikouluna vuodesta 1961 vuoteen 1977, jonka jälkeen siitä tuli Vartiokylän yläaste- ja lukio. Nykyään koulu jatkaa Vartiokylän yläasteena lukion fuusioiduttua Itäkeskuksen lukioon. Kuin kohtalon oikusta kirjoittaja on aloittanut viimeisenä Vartiokylän lukion katraana opiskelunsa siellä, vaikkakin kirjoittanut sittemmin ylioppilaaksi Itäkeskuksen lukiosta.

Elämäntyöstään, rakentamastaan koulusta Aatto ja Astrid jäivät lopulta eläkkeelle vuonna 1987. Eläkkeelle jäämisen jälkeen pariskunta matkusteli maailmalla ja omien sanojensa mukaan ”komenteli lapsenlapsia”, joskin lastenlasten muistot aiheesta ovat melko paljon lempeämpiä sävyltään. Keväästä syksyyn Aaton ja Astridin aika kului pääosin Liljendalin huvilalla, jonka tontin he ostivat vuonna 1990. ”Siellä se nyt on, pieni, punainen mökkikylä” lausahti vaari vuonna 2017 häntä haastatellessani.

Kirjoittaja on Aaton ja Astridin ensimmäinen lapsenlapsi ja perinyt heiltä ainakin rakkauden laulamiseen, lukemiseen, runouteen, opiskelemiseen ja kirjoittamiseen. Laulaessani Vartiokylän koulun 50-vuotisjuhlassa keväällä 2013 vein mukanani rehtori ja lehtori Tannisen terveiset koululle, oppilaille ja opettajille. Terveiset saivat aikaan raivokkaat seisoma-aplodit ja johtivat noin tunnin mittaiseen ex-tempore-tarinatuokioon rehtoriparin tempauksista mikrofonin kiertäessä läpi salin ja sukupolvien. Isoäitini liikuttui kyyneliin, kun kerroin tapahtuneesta. Isoisäni oli tällöin jo alkanut väsyä, eikä mummi halunnut enää heidän osallistuvan juhliin. Itse harmittelin sitä kovasti. Tiedän, että entisten oppilaiden tapaaminen ja kiitokset olisivat elävöittäneet kummankin viimeisiä vuosia mielettömästi, niin rakkaasti he muistelivat jokaista vuosiluokkaansa, jokaista oppilastaan. Pedagoginen rakkaus eli vahvasti isovanhemmissani heidän viimeisiin päiviinsä saakka.

Minun isovanhempani tekivät vaikutuksen maailmaan. Olen heistä vaikuttunut ja ylpeä. Vartiokylän koululla on iäti muistoissa säilyvä, työteliäs ja arvostettu perustaja-johtajapari ja meillä lapsenlapsilla maailman hienoimmat ja lempeimmät isovanhemmat, joita tulemme aina kantamaan sydämissämme sillä rauhaisimmalla ja rakkaimmalla paikalla. He antoivat meille ketunkolot, kiekut ja kaikut, makkaratuuvingit ja historian parhaat spaghetti bologneset, sadat uimariemut, tuhannet ymmärtävät ja rakastavat katseet ja halaukset. Terveisiä sinne taivaaseen, jossa te epäilemättä olette, jos sellainen olemassa on. Meillä on teitä ikävä <3

Mia & perheenne

Kirjoittanut Mia Kavasto, tyttärentytär (6.1.2023)