Äiti, teatterin- ja musiikintekijä, asianajaja, joka rakastaa ihmisenä olemista. Tätä kaikkea on Puotilassa syntynyt ja lapsuudestaan asti Vartiokylässä asunut monitoiminainen Mia Kavasto, joka toimii kahden teatterikoulun rehtorina ja teatterin Sturen priimusmoottorina. Mia on perustanut vuonna 2015 Puotilaan teatterikoulun esiasteen. Teatterikoulu on sittemmin muuttanut viime kesänä Vallilaan Helsingin teatterikouluna ja laajentunut esittävän taiteen keskukseksi, Teatteri Stureksi.
Kuka oikein olet Mia Kavasto?
Olen itähelsinkiläinen sekatyöläinen.
Toimin Teatteri Sturen primusmoottorina (www.teatteristure.fi) ja Helsingin teatterikoulun (www.helsinginteatterikoulu.fi) ja Helsingin teatteriakatemian (www.teatteriakatemia.fi) rehtorina sekä musiikintekijänä pääosin Maire Marenkina (www.mairemarenki.fi).
Toimin myös asianajajana omassa yrityksessäni Asianajotoimisto Lakiakatemia (www.lakiakatemia.fi) ja kuulun myös asianajajayhteisöön Advocats (www.advocats.fi). Hoidan lähinnä rikos- ja perheoikeudellisia asioita ja sovittelen ja koulutan.
Kerro taustastasi?
Olen kotoisin Puotila-Vartsikasta, niin fyysisesti, kuin että vahvasti henkiseksi kotiseuduksi tunnen tämän alueen. Itähelsinkiläisyys on minulle monimuotoisuutta ja turvaa. Täällä on tilaa ja rauhaa, elämää ja luontoa. Itä-Helsinki identifioituu eri näköiseksi monin eri tavoin riippuen siitä, missä asut ja keiden kanssa siellä asut. Samalla, kun voin kirjoittaa novellia itäisen Helsingin rikosmaailmasta, joka on myös minulle hyvinkin tuttu, voin tuntea täällä rauhaa ja turvaa ja olla osa luontoa ja tätä lämmintä yhteisöä.
Minulle tämä Puotilan ja Vartsikan alue on Helsingissä kaikista tutuin ja turvallisin ja historiani on vahvasti täällä. Isovanhempani perustivat Vartiokylään aikanaan yhteiskoulun, joka Vartsikan yläasteena tällä hetkellä tunnetaan ja vanhempani asuvat yhä Vartsikassa. Omat kouluni kävin niin ikään Vartsikassa, kunnes meidät fuusioitiin abivuonna Itäkeskuksen lukioon. Täällä on minulle yhteisö, kivijalka ja elämänpohja, vaikka maailma on suuri ja siellä on kiva seikkailla.
Olet sekä taiteilija, että asianajaja, kuinka ihmeessä?
Opiskelin aikoinaan ensin teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, sitten oikeustieteen maisteriksi ja myöhemmin draamapedagogiksi. Minulla on vielä päätutkintojen jälkeen lisäkouluttautumisen myötä pätevyys toimia sekä teatterikoulun rehtorina, että asianajajana. Toki ammatit ja roolini niissä eroavat toisistaan, mutta syvin funktio on sama: tuottaa ihmisille elämisen arvoista elämää
Mitä nämä eri ammatit sinulle antavat?
Asianajajana pääsen auttamaan ihmisiä heidän vaikeissa tilanteissaan. Teatteriryhmien- ja produktioiden ohjaaminen tuottavat minulle suurta riemua, kun ihmiset löytävät omia voimavarojaan ja pääsevät vuorovaikuttamaan keskenään kasvattavalla, positiivisella ja kannustavalla tavalla toiminnan kautta. Palaute, jota saamme jatkuvasti ihmisiltä heidän elämänlaatunsa kohenemisesta ja omien kykyjen löytämisestä on suoraan itselleni onnellisuutta tuottavaa ja saan sitä samaa tyydytystä kumma kyllä kummankin ammattiini kautta. Niinhän sitä sanotaan, että ihmisen todellinen onni tulee siitä, kun saa auttaa toisia, vaikuttaa muiden elämään positiivisella tavalla. Minulle tämä on se tärkein ohjenuora siihen, miksi näitä töitä teen ja miksi saan niistä enemmän energiaa, kuin mitä ne minulta vievät.
Teet myös musiikkia ja esiinnyt näytellen ja laulaen?
Niin, sitten on musiikki, joka on minulle henkilökohtainen ja rakas työväline, ehkä se tärkein. Olin hyvin hämmentynyt vielä lukioaikana (ja pitkään sen jälkeen) siitä, mikä minusta tulisi isona. Laulava lakimies, sanoivat kaverit. Päätimme jo 16-vuotiaina bestikseni Johannan kanssa, että menisimme oikikseen, mutta itse vielä abivuonna ja sen jälkeen kirjoittelin lähinnä runoja ja biisinalkuja ja tutkiskelin taiteellista puoltani Johannan jo keskittyessä pykäliin. Kävin Oriveden opistossa sanataiteen linjan ja pian sen jälkeen musiikki vei mukanaan, kun perustimme ensimmäisen laulaja-lauluntekijäproggikseni, bändin nimeltään Kiiva. Nykyisin teen musiikkia pseudonyymilla Maire Marenki. Kun en kirjoita, tuotan huvikseni musaa itse itselleni ja kavereille ja soittelen ja laulelen bändissä jos toisessa. (www.mairemarenki.fi)
Kerro vähän enemmän esittävästä taiteesta, jota teet?
Bändimme Maire Marenki & Itävalta julkaisee pian uutta musiikkia. Se on aivan huippuhommaa! Lisäksi teemme ihanan ystäväni Heikkisen Tiinan kanssa musiikkia lapsille Villikissaduo Pinkki ja Fankki-bändillä ja sävellämme naisrunoilijoiden tekstejä duolla Maire Hei. Esiinnyn myös näytellen ja käsikirjoitan teatteriin aktiivisesti.
Lähdemme ensi kesänä pienelle kiertueelle käsikirjoittamallani, humoristisella ja musikaalisella kesäteatteriproggiksella Suomen Lausuja, johon saimme Taiken tukea viime kesänä ja joka nähtiin myös Puotilan kesäteatterin lavalla. Produktiossa esiintyvät myös Tiina Heikkinen ja Sara Seppänen, joiden kanssa olemme säveltäneet biisit ja luoneet ensemble-hengessä esityksen (Teatteri Sture: Verano Ensemble). Puotilaan palaamme myös kesällä Suomen Lausujan kanssa. Lisäksi vierailemme Kälviän kesäteatterifestareilla ja Kivinokan kesäteatterissa.
Helsingin teatterikoulun syntyminen? (www.helsinginteatterikoulu.fi)
Miksi teatteri?
Teatterin ja draamakasvatuksen mahdollistaminen ja sen tunnettavuuden ja saavutettavuuden lisääminen ovat olleet minulle tärkeitä arvoja. Lapsuudessani näitä aineita ei peruskoulussa opiskeltu – eikä ikävä kyllä pahemmin vieläkään. Kuitenkin teatteri- ja draamakasvatus antavat aseet oman äänen kuuluviin tuomiseen ja yhteisölliseen voimaantumiseen, esiintymistaitoihin ja ihmisen kommunikaation vaikuttavuuden, vuorovaikutuksen ja ihmisyyden ymmärtämiseen ja nämä ne vasta ovat tärkeitä tulevaisuuden – ja nykyhetken – taitoja. Ne jos mitkä tarvitsevat tavoitteiden toteutumiseksi asiantuntevan ja ammattitaitoisen opettajan, joita koulussamme ovat onneksi kaikki. Ihmettelen jatkuvasti opettajien palkkauksen tasoa työn vaativuuden ja erityistaitojen hallitsemisen vuoksi. Sama tosin taitaa päteä kaikkeen opettajuuteen, joka mielestäni vaatii hyvän opetuksen toteutuessa vähintäänkin supervoimia, mutta palkka on silti karkean alimitoitettu. Opettajalla on oltava pedagoginen rakkaus, jota toteuttaa työssään – ja sen lisäksi ymmärrystä, silmää ja korvaa joka puolella kehoa. Olen aina arvostanut pedagogin ammattia ehkä ammateista korkeimmalle.
Miten päädyit ammatteihin, joita nyt toteutat?
Kun olin lukion jälkeen keikkaillut laulajana ja tehnyt biisejä ja opettajantöitä pari vuotta, pyrin teatterikouluun, luontevasti opettajantöitteni vuoksi nimenomaan teatteri-ilmaisun ohjaaja-linjalle. Olin vähän kauhuissani, tulin uutena teatterialalle ja aliarvostin pitkään osaamistani. Tein samaan aikaan päätoimisesti musiikin – ja ilmaisutaidon opettajan töitä, kun opiskelin ensin Stadiassa ja sitten Helsingin yliopistossa. Valmistuttuani teatteri-ilmaisun ohjaajaksi tiesin, että freelance-taiteilija-opettajan elämä ei takaisi minulle sitä tärkeintä: tilaa ja rauhaa, omaa paikkaa jonne eristäytyä kirjoittamaan, joten noudatin alkuperäistä suunnitelmaani ja pyrin oikikseen.
Oikiksen aikana ohjasin oikiksen spexin ja jatkoin impron ja kurssien ohjaamista friikkuna ja perustinkin pian valmistuttuani juristiksi ensimmäiset teatterikerhot, joista sitten myöhemmin syntyi Helsingin teatterikoulu, nykyisin noin 20 ryhmää ja noin 15 kurssia vuosittain tarjoava teatteritaiteen perusopetuksen oppilaitos, jolla on toimintaansa nyt jo jatkuva Helsingin kaupungin lupa. Kun saimme Vallilan tilan, syntyi mahdollisuus perustaa myös Helsingin teatteriakatemia, vuoden mittainen näyttelijäntyön koulutus, jolle ensi syksynä avautuu myös jatkolinja teatteria jo opiskelleille. (www.teatteriakatemia.fi) Vedämme koulutusta rakkaudella pääosin Tolvasen Matin kanssa, joka on jo TIO-opinnoista alkaen ollut läheinen ystäväni
Parasta on, että olemme löytäneet upeat opettajat linjoille ja ryhmiin. Voin luottaa siihen, että he tekevät työtään samalla tavalla rakkaudesta ohjaamiseen, kuin allekirjoittanut. Se luo itsellenikin turvaa ja vähentää paineita ohjata ryhmiä itse- vielä pari vuotta sitten ohjasin lähes kaikki koulun ryhmät yksin. Nyt voin luottaa kollegoihin ja tiedän, että he ovat kultaa.
Mikä on Teatteri Sture? (www.teatteristure.fi)
Teatteri Sture on avoin kaikille ja siellä toimii mainitut kaksi teatterikoulua ja teatteri, jossa on esityksiä, tapahtumia ja kursseja.
Kuka sinne on tervetullut?
Teatteri Sturelle ovat todella tervetulleita aivan kaikki vauvasta vaariin. Meillä on Helsingin teatterikoulussa ryhmiä ja tapahtumia kaiken ikäisille perheteatterista ikärajattomiin aikuisryhmiin ja kursseihin. Helsingin teatteriakatemia tarjoaa näyttelijäntyön koulutusta yksityisellä päivälinjalla taiteilijoiksi hamuaville peruskoulunsa jo suorittaneille. Teatteri Sturelta löytyy klubeja ja konsertteja, tilaa aloitteleville taiteilijoille ja kokeneimmille konkareille harrastelijoista ammattiteatteriin. Aloittelijoiden stand up– kurssia ohjaa upea Pete Harju. Lauantaina 19.2.2022 pidimme historian toisen Stand Up Rookies – illan, jossa esiintyivät ensikertalaiset stand up- show’n vetäjät – itsekin muiden muassa. Olipa jännittävää!
Nämä illat ovat niin rakastettavia, armeliaita, ihania ja loppuunmyytyjä, että oksat pois. Vieraat, jotka eivät olleet tulleet katsomaan kaveriaan vaan sattuivat paikalle muuten vaan tulivat ihmettelemään upeaa ilmapiiriä ja esiintyjät saivat kaikki loistaa juuri sellaisina, kuin olivat ja olivatpa loistavia. Meillä on myös noin kerran kuukaudessa kokeneempien koomikoiden Sture Stand Up Club, jota järkkäämässä ovat kanssamme koomikot Teuris ja Mika Niva. Seuraava klubi järjestetään 5.3.2022.
Muutitte Puotilasta Vallilaan, kerro siitä?
Muutimme Helsingin teatterikoulun kanssa Vallilaan korona-aikana, kun esitystilat Idästä valuivat käsistä esimerkiksi Stoan tapahtumien siirtyessä jatkuvasti sovittujen iltojemme päälle. Tarvitsimme esitystilan ja lähdimme rohkeasti Vallilaan sopivan tilan löydyttyä kesällä 2021. Meillä on silti ryhmiä ja tapahtumia myös idässä, mm. supersuositut kesäteatterileirit lapsille Puotilan Kartanolla kesäkuussa ja läpi vuoden toimivat teatteritaiteen perusopetuksen ryhmät Vuosaaressa kahdessa eri toimipisteessä. Etsimme jatkuvasti tiloja ja mahdollisuuksia tuoda toimintaa enemmänkin itään.
Meille on tulossa teatteriesitysten lisäksi kaikenlaista taidetta ja musakeikkoja – esimerkiksi Samae Koskinen on tulossa esiintymään perjantaina 25.3.2022 ja marginaalimusiikkia käsitteleviin keskusteluiltoihin olemme saaneet kaupungin tukea, niitäkin varmasti ikimuistoisia iltoja nähdään jo tässä keväällä. Teatteriakatemian produktio Reviisori (Gogol) nähdään ensi-illassa 26.3.2022. Viime syksynä tuotimme ensi-iltaan kantaesityksen ”Katulamppu – tarkoitus ei ollut kuolla”. Syksyllä tulemme näkemään niin palkittuja monologeja, kuin teatteriesityksiä, musiikki-iltoja, improa ja Stand up-iltoja. Esiintyvä ryhmämme VALO Ensemble pitää improillan Sturella toukokuussa 2022. Kaikenlaista löytyy, tule mukaan!
Mikä minulle tuottaa iloa?
Olen yhä ehkä eniten introvertti kirjoittaja, tarvitsen sille minälle aikaa ja paljon tilaa ja rauhaa ympärilleni. Onnellisin saatan olla perheeni ja kanieni kanssa saaristossa, jossa vietän paljon aikaa aina, kun saareen pääsee. Vaikka tarvitsen paljon aikaa yksin, saan voimaa aidoista kohtaamisista ja hetkistä, jolloin tuntuu että ihmiset ymmärtävät toisiaan ja haluavat näin tehdä, siis ymmärtää ja kuulla toisiaan. Nuorempana etsin epävarmuuksissani tätä totuutta konfrontaatioiden kautta, nykyisin varsin toista reittiä. Ihmisyyden ymmärtäminen on jatkuva, kivulias ja rakkaudellinen korkeakouluni.
Perhe ja ihmiset?
Ystävyys, ihmiset ovat valtava voimavara, vaikka onkin samalla pelottavaa luottaa toiseen, luoda vilpitön yhteys maailman ollessa epävarma ja ailahtelevainen ja ihmisen pieni ja arvaamaton ja omissa asioissaan kiinni. Useimmiten luotto on kuitenkin ajoittaisten pettymysten arvoista. On arvokasta tavata ihmisiä, joiden kanssa voi puhua maailmasta sellaisena, kuin sen sillä hetkellä kokee ja tietää, että ihminen muuttuu ja on erilainen hetkestä toiseen, ajasta toiseen. On arvokasta, että ihmiset haluavat ymmärtää toisiaan ja anteeksiantaa ihmisyyden välttämättömät virheet. Olen myös siitä onnekas, että olen jo yli vuosikymmen sitten löytänyt oman ihmiseni, jonka kanssa saan viettää tätä elämää ja elellä yhdessä perheessä.
Sanomattakin on selvää, että omat lapseni ovat se elämän korkein ja tärkein koulu ja sen opettaja, euforisen ilon lähde ja loputtoman ihailuni kohde. Ja eläimet, ne ovat minulle suuri ja jatkuva onnen lähde. Kaikki eläimet, paitsi luteet ja paarmat. Minulla on myös mehiläispesä, jonka talvehtimisen onnistumista jännitän paraikaa. Joskus pihallamme juoksee isoja rottia, joita niitäkin ihailen. Siippani yrittää niitä karkoittaa eikä ole aina niin kiitollinen tästä piirteestäni. Perheessäni on aina ollut kotieläimiä, lapsesta alkaen. Nyt koiralaumamme jo poistuttua tuonpuoleiseen, meillä asuu neljä komeaa kania vapaana talossamme. Neljä, koska kani on yhdyskuntaeläin, yritän selvittää puolisolleni, joka ei aina navetanomaista asumista arvosta yhtä korkealle, kuin allekirjoittanut. Mutta ihailemme silti yhdessä kaniemme täydellistä viattomuutta kauniina luonnonkappaleina ja toisaalta ehdotonta luonnetta – tai ainakin Simon ja Sannin, muilla uroksilla on ajoittain omat kommervenkkinsä Simon kiusaajina. Meillä on nimittäin epähuomiossa kolmen uroksen lauma, jonka ei todennäköisyyksien mukaan pitäisi tulla toimeen, mutta ankaralla, kuukausien mittaisella draamaopen ryhmäyttämispolitiikalla tämäkin kombo on saatu toimimaan.
Mikä minua suututtaa?
Minuapa suututtavatkin monet asiat.
Sisälläni, syvällä rakenteiden rauhassa asuu voimakas oikeudenmukaisuuden kaipuu, joka on varmasti yksi pääsyistä, miksi juuri laki oli se työkalu, joka minua 16-vuotiaasta alkaen puhutteli. Olen kolmen lapsen perheen esikoinen, se selittänee osan tästä kaipuusta.
Asianajajan ammatti on vakava ammatti ja se pitää ottaa vakavasti. Minua nyppiii se, että jotkut asianajajat ottaessaan ammattinsa vakavasti ja rääpiessään suutaan miten sattuu unohtavat, että olemme tekemisissä oikeiden ihmisten vaikeiden asioiden kanssa ja turha, loukkaava höpötys ei varmasti niiden hoitamista paranna. Ihmiset jäävät vielä oikeudenkäynninkin jälkeen elämään elämäänsä, enkä ainakaan itse halua jättää jälkeeni kenellekään enempää kärsimystä, kuin mitä oikeudenkäynneistä muutenkin seuraa. Koulutan itse kokelaita asianajajatutkinnossa ja pyrin tuomaan näitä humaaneja näkökulmia esille yhtä lailla, kun selvittämään oikeudenkäyntien prosessuaalista puolta.
Olen itsekin etenkin nuorempana sortunut asioiden ajamiseen sillä tavalla aggressiivisesti, että päämies olisi varmasti tyytyväinen esiintymiseeni hänen puolestaan. Nykyisin ajattelen, että tärkeämpää on prepata päämies ymmärtämään, että oikeudenkäynnissä tuomari lopettaa kuuntelemisen, jos siellä vaahtoamme pää punaisena – parempi pitää itsensä coolina, kummankin ja keskittyä asiaan. Se, että asianajaja toimii vastapuolen päämiestä solvaten, taikka oman päämiehensä edun vastaisesti heikolla litigaatiollaan (asianajollaan) saa minut näkemään punaista. Ihmiset eivät kuitenkaan pääosin pysty arvioimaan asianajajan toimintaa kovinkaan syvästi, jos eivät tunne oikeuslaitoksen toimintaa. On epäreilua, että joillekin sattuu avustaja, joka ei kerrassaan osaa heidän asiaansa hoitaa ja että tällaiset asianajajat, joilla on selvästi omia haasteita joita purkavat litigaatiollaan, pysyvät kentällä.
Teatterissa minua välillä väsyttää, joskaan ei niin suututa, taiteilijan ammatin sisältämä epävarmuus, joka usein varsinkin lähellä ensi-iltaa pirskahtelee epävarmuuden kipinöivinä palasina ilmaan työryhmässä. Näissäkin hetkissä toivoisin, että ihmiset palaisivat miettimään, mikä on. Ihan, että mikä itsellä oikeasti on, eivätkä lähtisi syyttelemisen tielle. Teatteriin kuuluu tietty epävarmuus ja jännitys, kuten kaikkeen taiteilijuuteen. Sen sietämisen oppiminen on niin ikään elämänmittainen koulu, eikä se taida koskaan helpottaa – siihen pitää vaan löytää työkaluja.
Maailmassa minua raivostuttavat itsekkyys, epäreiluus, epäluotettavuus, epärehellisyys, omien motiivien näkemättömyys, kaikenlainen syrjintä ja toisten alistaminen mistä tahansa syystä, toisten syyllistäminen omista mokista, valehteleminen ja eläinten julma kohtelu, globaalisti ja täällä kotimaassa. Haluaisin ajaa eläinten asiaa, mutta se on liian kivulias genre minun siihen perehtyä, en saa happea kun ajattelen sitä, miten eläimiä kohdellaan ja tapetaan ja tehotuotetaan tapettavaksi. Ihmisoikeudet ovat niin ikään lähellä sydäntäni, mutta melko kaukana arkipäiväni juridiikasta. Haluan luottaa siihen, että ne, jotka näitä asioita edistävät, tekevät sen puolestani. Tällä hetkellä tästä aiheesta on vaikea puhua enempää, tätä kirjoitettaessa Ukrainaan on juuri hyökätty ja koko maailma hälytystilassa niin, että hapen ottaminen on tällä hetkellä sen haukkomista epäuskoisin henkäyksin.
Kulttuurin aliarvostaminen viimeisen kahden vuoden aikana on saanut minut hämilleni ja myös melko suutuksiin. ”Ensimmäisenä kiinni, viimeisenä auki”. Olin järjestämässä taustavoimissa (Mitta on täysi) mielenosoitusta ”Viimeinen sulku” ja ihailen ryhmän dedikoitunutta, aktiivista ja energistä otetta kohdata valtiovallan ilmeiset virheet ja sen viranomaisten toiminnan (juristinkin mielestä) laittomuus. Haluaisin aktivoitua ja taistella enemmänkin, mutta tällä hetkellä olen melko sidottu edellä mainittuihin tehtäviini, joita taitaa olla yhdelle ihmiselle melko runsaasti. En silti osaa lakata ihailemasta ryhmää, joka pisti parissa viikossa ison tapahtuman tyylikkäästi toteutumaan ja jatkaa vielä tänäkin päivänä loputonta taistelua kulttuurin oikeuksien eteen. Itse jatkan työtä taustavoimissa ja juristina hallinto-oikeustasolla ja toivon, että tulevaisuudessa päätökset tulevat linjaamaan sen, ettei näin voida enää toimia. Ainakin ryhmämme on tehnyt kaiken, mitä tavoitteen eteen voi tehdä ja kärjekkäästi ajanut selkeitä parannuksia kulttuurialan eloonjäämisen parantamiseksi huolimatta sen räikeästä alasajosta.
Elämästä?
Elämä on, niinpä, meille lahjana annettu. Täällä me sinnittelemme omien agendojemme kanssa ja yritämme selvitä hengissä sen tiedon kanssa, että niin ei tule tapahtumaan, me emme tule, kukaan meistä, selviämään hengissä. Olemme elossa ehkä vain tänään, ehkä vain huomisen. Mietimme, tuleeko itänaapuri pian rajan yli, suremme epäihmimillisiä maailmanoloja ja pohdimme ja muuttuuko kaikki tietämämme, vai ehtiikö seuraava pandemia sitä ennen jyräämään ylitsemme. Murehdimme ja etsimme tietä onneen.
Mitään muuta vaihtoehtoa en itse keksi omalle osalleni, kuin toteuttaa kaikki se, mitä haluan tehdä, mihin pystyn ja mitä ehdin tekemään tämän lyhyen elämän aikana niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa se tekeminen tai oleminen voi toteutua ja joiden kanssa on hyvä olla. Koska loppujen lopuksi se on ainoa, millä on merkitystä – löytää ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja olla heille hyvä.
Toivotankin siksi voimia ja rohkeutta jokaiselle meistä toteuttaa niitä unelmiaan niin monta, kuin ehtii ja lähetän isoja sydämiä koko yhteisöllemme näinä omituisina aikoina. <3
