Historia

Pihlajamäestä ei tiettävästi ole kivi- tai pronssikautisia löytöjä. Alue oli asumiseen sopimatonta kallioista seutua ja laaksotasanteet vielä veden alla.  

Talonpoikais- ja torppariasutus sai alkunsa 1500-luvulla Helsingin kaupungin perustamisen yhteydessä, kun läheisistä talonpoikaiskylistä lunastettiin suuria maa-alueita kuninkaan viljelysmaiksi. Kylien talonpojat joutuivat muuttamaan ja siirtyivät Pihlajamäen ja Malmin suuntaan. Talonpoikien maille perustettiin Wijks Ladugård, Viikin Latokartano. Kartanon torppien itsenäistyttyä jälkeläiset jäivät Pihlajamäkeen pienviljelijöiksi.  

Pihlajamäen sijainti teki siitä sotilaallisesti tärkeän pikkuvihan aikana ja sen kalliot olivat taistelevien osapuolten tähystyspaikkoja: kallioilta näkyi sekä joelle että satamaan. Itään ja pohjoiseen olevalla nummialueella sijaitsivat ns. hattujen sodan sotilasleirit. Alue säilyi sotilasharjoitusalueena aina vuoteen 1890 saakka, jolloin Malmin hautausmaata ryhdyttiin rakentamaan.  

Tsaarin linnoituksia

Vuodesta 1915 alkaen Helsingistä ympäristöineen tuli Venäjän armeijan suuri linnoitustyöleiri ja ensimmäisessä maailmansodassa Aarnikanmäki toimi linnoitustukikohtana. Linnoitustöiden yhteydessä kaikki lähiympäristöjen metsät hakattiin. Tukikohdan linnoituslaitteet rakennettiin maastoa hallitseville paikoille. Taisteluasemat olivat etulinjassa, mistä lähti yhdyshautoja pommituksen kestäviin suojiin. Kukkulan suojan puolella oli kallioon louhittu suurempi ammusvarasto ja miehistösuoja, josta johti mukulakivetty yhdystie takana oleviin tykkiasemiin ja varastoihin. Nykyiset Rapakiventie ja Ketokiventie ovat näiden sotilas- ja tykkiteiden linjauksessa. Varsinaisia taisteluja Pihlajamäen kallioilla käytiin kuitenkin vasta toisen maailmansodan aikana, kun sekä Porraskallioilla että Aarnikanmäellä oli ilmantorjuntatykistön patteristo valonheittimineen. 

Aarnikanmäellä on joitain hyvin säilyneitä ja linnoitukselle ainutlaatuisia osia. Taisteluasemat on suunnattu pohjoiseen ja itään ja suojahuoneisiin johtava yhdyshauta on betonilla tuettu ja porrasmaisesti nouseva. Mäen suojasivussa on ollut tykkiasema. Sen miehistösuoja on säilynyt Rapakiventien itäpuolella. Tykistön hevoset laidunsivat nykyisen Pihlajamäen ala-asteen koulun paikkeilla ja joivat vettä silloin vielä lumpeita kasvavalla kirkasvetisellä Mustallasuolla, nykyisellä Sorsalammella. 

1930-luvulla Pihlajamäen alueella asui 73 perhettä. Suurin osa asukkaista oli pienviljelijöitä ja läheinen hautausmaa tarjosi töitä kivenhakkaamoille. Kieltolain aikana ja vielä 1930-luvullakin Pihlajamäki juoksuhautoineen oli mieluinen paikka salakuljettajille. Sinne varastoitiin suuria määriä saariston kautta tuotuja Helsingissä myytäväksi aiottuja väkeviä juomia. 

Pihlajamäki – näköalakaupunki

Nykyinen Pihlajamäki suunniteltiin ja rakennettiin pääosin vuosina 1959-1965. Se oli ensimmäisiä aluerakennuskohteita Suomessa. Alueen asemakaavan laati vuonna 1960 arkkitehti Olli Kivinen. Muita alueen suunnittelussa mukana olleita arkkitehtejä olivat Helsingin Asunto-osuuskunta Hakan (Pihlajamäen koillisosa) asunto-osaston arkkitehdit Esko Korhonen ja Sulo Savolainen sekä Saton (Pihlajamäen lounaisosa) alueen arkkitehtuurikilpailun voittanut Lauri Silvennoinen. 

Kivisen kaava perustuu alueen luonnonmuotojen taitavaan hyväksikäyttöön ja kansainvälisen funktionalistisen kaupunkisuunnittelun perinteiden soveltamiseen suomalaiseen maisemaan. Kaavan suunnittelussa on saatu vaikutteita myös modernin arkkitehtuurin esikuvan Le Corbusierin kaupunkivisiosta, joissa vapaasti seisovat suuret kerrostalot sijoittuivat laajojen viheralueiden keskelle. 

Pihlajamäki oli myös ensimmäisiä betonielementtirakentamisen kohteita Suomessa. Siirrettäviä suurmuotteja ja puolielementtitekniikkaa käytettiin sekä Hakan että Saton puolella. Elementtirakentaminen nähtiin keinona rakentaa korkeatasoisia asuntoja edullisesti. Pihlajamäessä uusi rakentamistekniikka yhdistettiin Tapiolan kaltaiseen puutarhakaupunki-ideologiaan. Pihlajamäestä haluttiin tehdä terveellinen ja luonnonläheinen lähiö. 

Myöhempi rakentaminen Pihlajamäessä kuvastaa kaupunkisuunnittelun tavoitteiden muuttumista. Niissä tehokkuus, tiiveys ja sosiaaliset kontaktit olivat ajan avainsanoja. Suunnitteluideologian muutokseen liittyi usein asuntoarkkitehtuurin heikkeneminen, mikä on nähtävissä myös Pihlajamäessä. Uudemmasta rakentamisesta löytyy myös monia onnistuneita esimerkkejä. Pihlajamäessä on mm. vuoden 1989 rakennuskohteena palkittu arkkitehtitoimisto Veli-Pekka Tuomisen pienkerrostaloalue Liusketien pohjoispäässä. 

Maineikasta arkkitehtuuria

Pihlajamäen asuntoalueen arkkitehtuurin arvo on kansainvälisesti tunnustettu. Alue on hyväksytty nykyarkkitehtuurin tutkimukseen ja suojeluun erikoistuneen DOCOMOMO-järjestön listalle ainoana suomalaisena 1960-luvun lähiönä ja yhtenä modernin arkkitehtuurin kärkikohteena Helsingissä. Pihlajamäki sisältyy myös Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden alueiden RKY-1993-tietokantaan. 1960-luvulla rakennettua Pihlajamäkeä koskeva suojelukaava hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa 26.9.2007. 

Lue lisää: Pihlajamäen historiaa ennen lähiön rakentamista 60-luvulla avaa Ulla Welinin ja Aune Greggasin kaupunginosakirja Pihlajamäki – näköalalähiö vuodelta 1994.  Voit lukea kirjan verkkoversiona (huom! suurikokoiset kuvat, latautuu hitaasti) .